Astun tuntemattomille tiluksille punatukkainen ystävä vierelläni. Tiesin kyllä, että tämä olisi lähempänä rescue make overia, kuin mustang make overia, mutta hevosten olemukset ja olot näyttivät aika kamalilta. Paikalla oli oikeastaan yllättävän paljon väkeä ja saatoin ihmisten keskellä nähdä muutaman tutunkin kasvon. Kävelemme kohti ensimmäisen hevosen pyöröaitausta. Aifricilla oli kyllä kädet täynnä omia projekteja ja minäkin olin tarjonnut vähän aikaa sitten englantilaisesta täysiverisestä, off trackista. Silti halusin meille yhteisen hyvän mielen hevosen ja hyvän mielen projektin. Tiluksilla tuli kuitenkin selväksi, että hyvän mielen projektia näistä ei kyllä saisi.
Ensimmäinen tamma on aika perus näky myös mustang makeover pyöröissä. Se tuo mieleen vanhat ajat kun asuin Yhdysvalloissa jolloin osallistuin useinkin makeovereihin. Hevoset yleensä myytiin eteenpäin. En yrittänyt lähestyä tätä tammaa, se oli selkeästi arvioiva minua kohtaan. Kun jätin sen rauhaan, se rauhoittui hetkeksi, se tuntui arvostavan elettäni ja arvostin sitä, että se arvosti näinkin pientä asiaa. Pystyin näkemään sen kirjavuuden rajoja kaiken lian alta, villihevonen jäi mieleeni.
Siirrymme kohti barokkihevosta. Sen nimi oli aika ironinen. Katselin hevosta hetken, mutten antanut sille juurikaan ajatusta, Menorquin ei ollut sitä mitä haimme. Väri ja ulkomuoto olivat myös aika karmaisevia. Sen ongelmat eivät olleet alaani ja sen tila sai Aifricinkin vieräyttämään kyyneleen poskelleen. Kolmas oli ystävällinen, Aifric meni rapsuttelemaan hevosta. Hevosen reaktio oli suloinen, se sai Aifricin jopa hymyilemään edellisen jälkeen. Huikkasin naiselle kuitenkin, että hevonen olisi liian vanha suunnitelmiimme, vaikka se suloinen olikin.
Neljäs hevonen säväytti ja samaan aikaan kauhistutti. Voisiko hevonen juosta itsensä hengiltä? Jos voisi, tuo varmaan tekisi niin. Mahdollisesti kaksi sirompaa hevosta arvelutti minua, mutta jokin tammassa jätti minuun jäljen. Rumahan se on kuin mikä, niin ylijalostettu. Mutta väri on kaunis ja käytöksen alta huokuu jotain arvokasta, jaloa, voimakasta ja energistä. Se vain tarvitsee hmm.. jotain.
Viides hevonen, mahdollisesti tuplavoikko mustangi on kamalan näköinen maatessaan maassa luovuttaneen näköisenä. Aifric pidätteli itkuaan, kun hän käveli sen luokse rauhassa. Hevonen vaikutti helposti lähestyttävältä ja lempeältä. Katselin Aifricin istuvan likaisen hevosen viereen ja minunkin kyynelkanavaa vavisutti, kun hevonen painoi päänsä Aifricin syliin. Aifric ei voinut pidättää itkua, minä yritin. Pudistin naiselle päätäni ja tokaisin: "A, se on liian vaikea, miten saisimme sen traileriin, voi olla ettei se selviäisi. On mahdotonta sanoa voiko sitä edes pelastaa.." Antaa jonkun toisen yrittää...
Kuudennessa aitauksessa ei olekaan mitään, paitsi pian silmäkulmaani pompahtaakin pieni varsa. Todella pieni. Häiritsevän pieni. Tavallaan näen miksi joku pitäisi tuota "söpönä", samalla tavalla kuin chihuahuaa. Sairasta. Aifric ei reagoi varsaan juurikaan, hän on edelleen murtunut edellisestä hevosesta. Pohdintani keskeyttää hysteerinen hirnunta. Menemme seuraavalle aitaukselle, josta hirnunta kuuluu. Pyöreä tamma on aivan kauhuissaan. Ilmeisesti tamma on tiine, ja ollut aika monta kertaa elämässään. Sen historia on mielenkiintoinen, mutta surullinen. Vaikken yleensä ole kovin kiinnostunut barokeista, italialainen maatiaisrotu on melko kiinnostava. Tavallaan voisin itse asiassa nähdä tamman käytössämme. Tamman jälkeen ohitamme vielä suokkiruunan, se ei minua juurikaan kiinnosta, joten vilkaisen sitä vain nopeasti ennen kuin jatkan seuraavan hevosen pariin.
Seuraava olikin sitten häijy. Tai niin luki paperissa, mutta minussa se herätti kiinnostuksen. Se oli heittänyt juomakiponkin nurin ja monet muut kävijät kiersivät sen kaukaa. Aifricia tamma pelotti. Päistärikkö tamma kuitenkin puhutteli minua. Harmitti sen puolesta, joten kävin hakemassa sille uuden ämpärin vettä. Kun pujotin vesiämpäriä aidan välistä, se hyökkäsi minua kohti. En kavahtanutkaan tammaa eikä se loppujen lopuksi tehnyt muuta kuin uhkaillut. Aifric oli tammaa kohtaan epäileväinen, mutta minä haluaisin antaa sille mahdollisuuden.. Näin sieluni silmin kuinka tammalle sopisi kutsumanimi Tess.
Viimeiseksi oli aluksi söpöltä näyttänyt konik, joka osoittautui todella stressaantuneeksi. Aifric yritti mennä lässyttämään sille, mutta konik puraisi naista hihaan. Punatukkainen säikähti kovaa. Kun kävelimme kohti paikkaa, jossa hevosista sai tarjota, nainen kysyi: "mikäköhän sillä viimeisellä oli.." "en tiedä", vastasin vaimeasti.
Tarjoamis lomakkeeseen kerroin mihin tarkoitukseen olimme tulleet hevosta etsimään - hyvän mielen ratsu, jos sellaiseksi hevosen saisi koulittua. Kerroin Blacklaken tiloista, suuret pihatot ja kivat laumat, kesäisin suuret niityt. Sen jälkeen piti valita hevoset ja kertoa kuinka lähtisi niiden kanssa toimimaan:
1: 9. "Häijy" tamma, "Tess" pääsisi purkamaan heti alkajaisiksi energiaansa, laumaan päästämistä pitäisi harkita. Siitä voi olla hyötyä tai se voi aiheuttaa sekasorron. Pikkuhiljaa ihmisiin totuttelu, antaisin sen ymmärtää ettei kaikki ihmiset ole pahoja. Jos laumaan tammaa ei saataisi, tuotaisiin sen luokse ehkä muutama kaveri. Uskon, että syvällä sisimmässä siitä löytyy vielä hieno hevonen.
2: 7. Tiine murgese, tämä tamma pääsisi hitaasti totuttelemaan laumaan, ihmisiin ja ulkoiluun. Ehkä se voitaisiin viedä laumaan, jossa eri ikäisiä varsoja lisäämään luottamusta. Varsan se saisi pitää vierellään niin pitkään kuin se halajaisi ja ihmiseen totuttuaan aloitettaisiin rauhalliset kävelyt kunnon kohottamiseksi.
3: 1. Ja 4. En vain osaa päättää niiden välillä. 1. Villihevosen kanssa toimisin melko samalla tavalla kuin mustangien kanssa yleensä: hidas totuttelu ihmisiin ja ihmisten juttuihin ja sitten peruskoulutukseen. 4. Kanssa pitäisi miettiä miten menetellään, ettei se juokse itseään hengiltä ja sitten vasta mentäisiin samaan tapaan kuin muidenkin kanssa.
