Surukseni tapasin hevosen myös lauantaina ja toivoin jo, että se hylättäisiin jossain luokassa ja vaikka koko kilpailuista. Sen ratsastaja oli niin kovakourainen ja jopa väkivaltainen ja ratsasti hevosella peräti kahdessa luokassa tänään. Ja minua hirvitti. Myös sunnuntaina ratsukko kilpaili kahdessa luokassa.
Joku voisi kyseenalaistaa puuttumistani, mutta minun oikeudentajuni ei vain siedä katsoa vierestä, kun kukaan ei tee mitään. Enkä kadu, mitä tein kun näin sen ratsastajan, Rileyn, sen kirjavan tamman kanssa verryttelyareenalla kilpailuiden JÄLKEEN. Se nainen oli saanut raipan jostain ja se kierrätti tammaa pienellä ympyrällä vetäen sitä kokoajan suusta paiskien samalla toisella kädellä raipalla. Sitten nainen hyppäsi alas ja oli lyödä tammaa suoraan päähän sillä raipallaan. Siinä kohtaa minä menin väliin, kirjaimellisesti ja fyysisesti. Sanoin ei, noin et kohtele hevostasi. Lyö vaikka minua, mutta tuohon hevoseen et enää koske -ajattelin, en sanonut enempää.
Yllättävää oli se, että tapahtuman jälkeen ensinnäkin Riley marssi pois raippansa kanssa vihaisena, toisekseen, televisio lähetys kuvasi minut jonkun maan suoraan lähetykseen leikkaamattomana, kolmanneksi, minulla oli käsissäni nyt jonkun toisen ihmisen hevonen, joka oli minulle täysin tuntematon. Kasvoni lehahtivat punaiseksi, ei siksi että olisin hävennyt vaan ihan siitä tilanteen absurdiudesta ja siitä, että minua kuvattiin edelleen. Seisoin pari minuuttia siinä vain tajutakseni, että minua kyllä jomotti poskeen, että ehkä Riley olikin lyönyt minua. Kämmenellä tai raipalla, en tiedä, olin shokissa. Toisen herätyksen sain, kun voikonkirjava tamma laski takaani turpansa kevyesti olkapäätäni vasten huokaisten.
Yritin saada tapahtumavastaavien huomion kysyäkseni mitä teen vieraan hevosen kanssa, mutta sain vastaukseksi vain olkien kohautuksia. Vein tamman, Lilan, omien hevosteni karsinoiden luokse, jossa oli vielä pari vapaata kopperoa ja riisuin sen suitsihirvitykset sen päästä. Tamma mukelteli ja verrytteli suutaan, kun sai vihdoin tilaa liikuttaa leukojaan ja päätään kunnolla ja se pökkäisiä minua jälleen olkapäähän nälkäisen oloisena. Annoin sille kämmeneltäni pari sokeripalaa, koska en tiennyt sen allergioista ja oletin, että tuskin se sokerille on herkkä ja lopulta hain sille kasan heinää syötäväksi meidän hevosautolta.
Maanantai olisi lähtöpäivä, vaan mitä tekisin vieraan hevosen kanssa. En voinut varastaa sitä. Olimme lastanneet jo kaikki Blacklaken hevoset hevosautoon ja vietin vain aikaa istuskellen Lilan karsinassa, kun se lepäsi puhtailla puruilla. Onnekseni Riley tuli kalterien taakse. Katsahdin ikävästi minua tuijottaneeseen naiseen kysyvästi, joten tuo pyysi minut karsinan ulkopuolelle. Sitten nainen alkoi huutamaan minulle pää punaisena, niin, että vartija joutui tulemaan rauhoittelemaan tuota ennen kuin, olin itse ehtinyt sanoa sanaakaan. Minulla oli ehkä alle minuutti aikaa sanoa mitä halusin sanoa, enkä tiennyt mitä tehdä. En halunnut päästää Lilaa tuon naisen matkaan, mutta se oli tullut hakemaan tammansa takaisin. Yskäisin sen merkiksi, että halusin sanoa jotain ja vartija sekä Riley hiljenivät. "Ostan tuon sinulta pois." Totean määrätietoisena. Jatkan sanoen maksavani sellaisen summan, että toivoin sen riittävän Rileylle hylätäkseen tammansa, josta se ei selkeästi välittänyt paskaakaan. Nainen katsoi minua tyrmistyneenä, jos se olisi myymässä tammaa, se möisi sen paljon halvemmalla. Niin paska hevonen se naisesta oli. Näin sen ilmeestä. "Sovittu." Nainen vastaa hetken toivuttuaan tarjouksesta ja lyö kättä päälle. Se huitoo minut mukaansa ja annan Rickonille luvan lastata Lilan autoon. Saavumme Rileyn kanssa tuon hevosten entisille karsinoille, joista yhden luona on vielä varusteita lukuun ottamatta kaikki Lilan tarvikkeet. "Odota tässä, niin saat kaikki sen paperit vielä autosta", mutisee Riley ja minä odotan. Tämä meni melkein täsmälleen niin kuin Lucasin kanssa 6 vuotta sitten.
Kirjoittanut Valo VRL-14859 (667 sanaa)
