10/25 Tulta ja lohikäärmeitä

Lohikäärmeprinsessaorjuutettu

 Äiti oli vasta soittanut yhdestä punaisesta varsasta ja ilmaissut kiinnostuksensa ostaa nuorukainen tulevaisuuden estelupaukseksi. Hevoskauppafoorumi oli vielä auki, kun eteen pomppasi ilmoitus tutulta lähettäjältä: BAFFNER ESTATE: BUNCH OF HORSES FOR SALE AFTER BANKRUPTCY OF NEIGHBOUR STALL. Tina avasi sivun, kuvia useista hevosista ja moni huonossa kunnossa. Näin se mulle kuvaili tilannetta, kun se muutamaa päivää myöhemmin puki hienommat vaatteensa päälle ja pyysi Janea mukaan hevoskaupoille. Mä kuulin myöhemmin Janelta, kuinka tilanne oli mennyt:

"Me ajettiin Baffnereiden parkkipaikalle ja siellä oli niiden etupihalla kaikki ne hevoset. Siitä ilmoituksesta. Varmaan koko Baffner Estaten henkilökunta oli paikalla pitelemässä hevosia, kun osa pomppi pystyyn ja yritti potkia vierustoveria tai purra vierustoverin ihmistä. Se oli kaameaa kaaosta ja osa esitteli loikkivia hevosia potentiaalisille ostajille. Kieran oli paikalla vakuuttelemassa kaltoinkohdeltujen raukkojen puolesta, kuinka mussukkoja ne oikeasti olivatkaan sirkusliikkeistä huolimatta ja äiti kuunteli nyökytellen. Oliver Baffner esitteli ylpeänä niitä rauhallisempia tapauksia taaempana etupihaa ja äiti jäi rupattelemaan, kun mä jatkoin kiertelyä. Mun sydän särkyi yhden, sen punaisen tamman kohdalla, sen ilmeessä oli jotain niin särkynyttä samalla, kun se puhkui kuin lohikäärme tulta. Zara. Sen nimi oli Zara. 

Äiti lopetteli kierrostaan, eikä ollut kovin vakuuttunut tarjonnasta, kunnes se tuli mun luokse. "Sä näät siinä jotain, eikö vaan?" Äiti kysyi multa, ja mä en saanut sanaakaan suustani, nyökkäsin vaan. Sitten se palasi vähin äänin Oliverin luokse ja löi kättä päälle. Hevonen tulisi perässä myöhemmin, kunhan kaikki paperit laitettaisiin kuntoon. Äidin sanoin "elikko oli halpa kuin mikä", joten eläinlääkärintarkistusta ei kuulemma tarvinnut ennen ostoa, tehtäisiin se sitten kotona halvemmalla ja menisi lihoiksi, jos jotain isompaa löytyisi. Kai se peitteli sillä omaakin järkytystään ja tuntemuksiaan tamman tilasta."

Jane näytti mulle kuvaa Zarasta. Mä tunnistin sen heti, olin nähnyt sen aikoinaan Baffnereiden adoptiopalvelussa, senhän piti olla hyvä estelupaus. Ja vaikka se näytti siinäkin kuvassa äksyltä, ei se ollut noin vihaisen näköinen.. Miksi se oli noin vihaisen näköinen..? Luulin, että se oli ollut hyvässä kodissa sen jälkeen, kun se lähti, olin nähnyt sen Credelloillakin ihan hyvässä kunnossa, mitä sille oli tapahtunut? Porukalla me sitä teorisoitiin, kun juteltiin Baffnereiden kanssa, todennäköisesti ainakin viimeisimmässä kodissaan sitä oli treenattu äärirajoille, äärimetodeilla ja kaltoinkohdeltu, ennen sitä, ken tietää. Jotain sille oli Credellojen ja nykyhetken välissä tapahtunut. Jane paljasti, että oli pari kertaa nähnyt äidin pyörittelevän Zaran kuvia ja tietoja käsissään vakava ilme kasvoillaan, kuin toivoen, että hevonen ei joutuisi lihoiksi, ehkä silläkin oli välillä muutakin mielessä hevosten kanssa, kuin pelkkä rahankiilto.

---

 Seison kylmässä ilmassa odottamassa hevosautoa, syysilma ottaa jo niveliin ja jänteisiin. Vanhuus ei tule yksin. Osaanhan mä yleensä pukeutua, mutta nyt oli erikoinen tilaisuus: Mulla alkaa puolen tunnin päästä valmennus, mut mä kökin täällä ulkona odottamassa hevosautoa, jonka pitäisi näillä näppäimillä kaartaa tallin pihaan. Saan viestin siskolta, avaan puhelimen kohmeisilla sormilla, ihme, että puhelin edes avautui. Hevosauto on myöhässä, joten olen jäädyttänyt niveliäni ihan turhaan viimeiset kymmenen minuuttia. Päätän lähteä varustamaan ratsuani valmennusta varten ja palaan ulos, kun kuulen hevosauton renkaat tallipihan hiekalla.

 Vieras hevosauto kaartaa uudistetulle parkkipaikalle ja vieras kuski taluttaa pystyyn hyppivän punaisen tamman ulos. Baffnerit eivät itse ehtineet kuskiksi, kun oli paljon tekemistä näiden muiden tapauksien kanssa, joten oltiin vuokrattu vieras kuljetusfirma tuomaan tamma tallille. Punaisella tammalla on hurja katse, enkä meinaa tunnistaa tammaa siitä kuvasta, jonka joskus näin, on vaikea edes katsoa sen pelokasta riehuvaa ruumista. Ranskalainen vastapalkattu työntekijä Jenny käy hakemassa Zaran ja taluttaa sen sisälle karsinaan, miksi karsinaan, eikö sen pitäisi päästä ulos juoksemaan? Äidin käsky. Minä allekirjoitan lomakkeet todistukseksi siitä, että hevonen on onnistuneesti kuljetettu ja vastaanotettu täällä Blacklaken talleilla.

---

Jane oli pyytänyt nuoren noitaoppilaan Solin tunnustelemaan hevosta ilman äidin lupaa. Äiti ei moisista "huuhaahömpistä" välittänyt, eikä olisi varmaan myöntynyt. Mutta Janea kiinnosti Solin mielipide Zarasta. Pitkään vauhkona karsinassa kolistellut Zara oli ehtinyt rauhoittumaan ennen Solin vierailua, mutta se näytti niin luovuttaneelta. "Traumatisoitunut se on", oli nuoren noidan diagnoosi. "Huonossa kunnossa ja lihakseton, muuten ihan kunnossa", oli ollut eläinlääkärin diagnoosi. Oli aika kuntoutukselle ja paluulle treeniin. Äiti halusi Zarasta kilpahevosen ja Jane oli anellut hyvää kouluttajaa. Siksi se oli nyt välittämässä tietoa siitä, että nyt tämä projekti, Zaran projekti, oli mun projekti. Ja tämä olisi se hevonen, jonka kanssa matkaisin Power Jumpeihin 2026.

Mä palasin uutisen jälkeen talliin ja tarhoille. Aamuhuurre koristi Zaran karvapeitettä, jossa näkyi vanhoja arpia raipaniskuista ja kannuksista. Zaralla oli edelleen hurja ilme kasvoillaan, hurjat henkäykset, jotka näkyivät kylmässä ilmassa ja se tamppasi syksyn oransseja ja keltaisia lehtiä kavioidensa alla, kun istahdin sen läheisyyteen. Hengitin syvään ja kerroin tammalle: "Yritän auttaa sua, ystävä."

727 sanaa, kirjoittanut VRL-14859 yhdessä ideoiden VRL-13834 kanssa.

Gem: Pala menneisyyttä

 Löysin vanhan uutisjutun nettiarkistosta. Se kertoi tallista, joka oli mennyt alas eläinten huonojen olojen takia. Itse valtio oli käskenyt tallin alasajon. Uutisjutussa oli kuva, jossa pilkisti huonokuntoinen, mutta tutunnäköinen tamma. Onko tuo Gem? Joo tietenkin sen kimoutuminen oli vähän eri vaiheessa, se oli juuri aloittanut, mutta tunnistin sen merkit, sen katseen. Löysin lisää juttuja tallista, sen historiasta ja sen vanhat nettisivut. Ja useita kuvia Gemistä. Se oli lauman pohjasakkaa, muut tammat kiusasivat sitä. Tai siis resurssipulastahan siinä varmasti oli kyse. Gem oli helppo pompotella, se oli niin kiltti. Löysin jopa kuvan matkaratsastuskilpailuista, tiesin kilpailut, omistaja väitti tekstissä Gemin pärjänneen hyvin, muttei kertonut sijoituksesta. Googletin kilpailuiden vanhat tulokset. Gem hylättiin puolivälissä huonon kuntonsa takia. Tiesin, että entinen omistaja salaili jotain.

 Tiedän, että Gem on kiltti, muistan sen varsana. Mutta jotain tapahtui välissä, se paheksuu muita hevosia aika laajalla skaalalla nykyään. Kuvien perusteella se on kärsinyt ihmisen lisäksi myös laumakavereidensa takia. Rakastan Gemiä, haluaisin auttaa sitä, mutta tiedän etten voi korjata sitä. Eikä ole tarkoituskaan. Mietin... Mietin olisiko Gemin hyvä olla jossain pienemmässä tallissa, jossa se saisi tarhata vain parin omasta mielestään luotettavan kaverin kanssa. Toivoin, että Gem sopeutuisi tänne, mutta en tiedä. Nyt toivon, että se löytää arvoisensa paikan jostain muualta. 

Vilkkaita varsoja estearvosteluissa

On loppusyksyinen viileä ilma ja Blacklaken porukka matkalla kohti Hemgårdiin. Matkaan on lähdetty aikaisin aamulla lokakuun 31. päivänä, sillä paikalla järjestetään Estevarsojen laatuarvostelut. Mukaan lähtivät reilu 2-vuotiaat nuorukaiset Leon ja Pin.

 Matka taittui hyvin, mutta hevoskaksikosta Pin oli matkan aikana melko rauhaton. Leon otti matkustuksen tyynesti ja Hemgårdissakin se pysyi maltillisena, siinä missä kaverina Pin liikehti levottomasti ja hirnahteli kavereille. Shiori Otani - tallin yksi kilparatsastajista - käsitteli rauhatonta Piniä hyvin ja sekin rauhoittui lopulta, kun pääsi tutkailemaan paikkoja.

 Tilaisuus alkoi 2-vuotiaiden sarjalla, johon Blacklaken hevoskaksikkokin osallistui. Kaverukset hyppäsivät 30-50cm luokassa, vaikka sarjassa oli myös taidokkaampiakin ratsuja. Pin ja Leon ovat saaneet elää varsa-aikojaan melko rauhassa, joten heitä ei oltu treenattu vielä hyppäämään metriä tai korkeampaa. Molemmat nuorukaisista käyttäytyivät vuorollaan hyvin. Shiori esitti Pinin, joka sai rakenteesta kohtalaiset pisteet. Käytös oli jo hyvää alun haasteista huolimatta, muttei erinomaistakaan. Orivarsan pienet orimaiset oikut jäivät huonolla tapaa tuomareiden mieleen. Irtohypytyksessä Pin ei pistänytkään enää parastaan ja ehkä orin heikko askellus vaikutti hyppytyyliin. Ori sai kohtalaiset ja huonot pisteet näistä osioista. Shiori taas pisti parastaan, ja Tina oli joka tapauksessa ylpeä henkilökunnastaan ja tuoreista ostoksistaan.

 Tinan - tallin omistaja - istui koko tilaisuuden katsomossa, kun nuoriso esitteli hänen hevosiaan tuomaristolle. Tytär Jane esitteli Leonin, joka niinikään sai kohtalaiset rakennepisteet, vaikka Piniä hiukan paremmat. Myös Leon keksi jotain varsamaisia oikkuja tilaisuuden aikana, jonka takia tammakaan ei saanut aivan täysiä käytöspisteitä. Askellus oli tammalla kohtalaista, mutta irtohypytykseen Leon lähti sulavin liikkein upealla tekniikalla saaden täydet pisteet tästä osiosta.

 Oikuista huolimatta tuomarit taisivat kuitenkin pitää tästä kaksikosta sen verran, että tulokset olivat hyvät. Tina oli tyytyväinen, kun palkintoja jaettiin ja varsat pärjäsivät hyvin. Hintansa väärtejä hevosia. Janen mukaan varsat olivat hienoja välittämättä siitä, mitkä palkinnot tulisivat. Pin palkittiin II-Palkinnolla ja Leon jopa I-palkinnolla. Varsat ovat Tinan ensimmäisiä estevarsapalkittuja hevosia, joten tuloksiin sai olla tyytyväinen. Tallissa on Aifricin Caracal-ori, joka on niinikään palkittu aikoinaan Estevarsoissa II-palkinnolla, joten erityisen tyytyväinen Tina oli siitä, että omat varsat pärjäsivät vähintään yhtä hyvin. Leon on Caracalin varsa, oli pantava isäänsä paremmaksi! ;)

Paluumatkalla varsat olivat jo sen verran väsähtäneitä, että matka taittui kuljetusautossa nukkuessa.

Valmennusleiri (Kesä 2023)

Kesäleiri 2023, Aifricin näkökulma

 Aamuilma tuulahti kasvoilleni, kun avasin vierashuoneen ikkunan. Olin lupautunut valmennus- ja ohjaushommiin Blacklaken valmennusleirille. Olin ollut niin keskittynyt kilpailemiseen, että valmennushommat olivat jääneet vähemmälle, sen takia hiukan jännitti, miten kokonainen leiri menisi. En tokikaan valmentaisi kaikkia tunteja ja apukäsiä kyllä löytyi. Ohjauksesta tosin en ollut niin varma.

 Vedin aamukahvit pikaisesti napaan aamupalan kera ja lähdin ulos. Jane oli ollut tallilla puuhailemassa jo aamu kahdeksasta asti. Autoin pirtsakkaa naista lopuissa valmisteluissa ja sitten jäimme odottamaan leiriläisiä saapuvaksi.

 Leiriläisiä oli alkanut tupsahtelemaan paikalle yksitellen hevosten kera ja ilman. Ilmeisesti porukka oli jaettu kahtia niin, että puolilla oli oma ratsu mukana ja loput ratsastaisivat Blacklaken hevosilla. Ihan hyvä järjestely sinänsä! Jane lähtökohtaisesti ohjasi saapuvia, minä vain katselin sivusta. Yksi leiriläinen kiinnitti huomioni, mielestäni on mukava, että vanhempikin porukka (noin oman ikäiseni?) on kiinnostunut tällaisista leireistä, yleensä täällä näkee enimmäkseen, noh, nuorisoa. Jane vie leiriläiset tutustumaan leirihevosiinsa ja minä lätkin kartanolle valmistelemaan kaikille välipalaa. Pian näkisimme täällä koko poppoon kanssa tutustumisen merkeissä ja sen jälkeen olisikin piakkoin ensimmäinen ratsastustunti. Ei mitään ihmeellistä, tutustutaan vähän toisiimme. Illalla väsytti ja oli helppo mennä nukkumaan, vaikka joku hauska tunne kutkuttikin vatsan pohjalla...

 Seuraavana päivänä saankin aamuvapaan, sillä Aaron oli luvannut opettaa omia tapojaan vähän leiriläisille aamupäivällä. Heräsinkin niihin aikoihin, kun leiriläiset olivat jo lähteneet hoitamaan hevosiaan. Sateen ropina alkoi pian herättyäni rämistä vanhan kartanon kattopelteihin. Ääni tuntui jostain syystä mukavan rauhoittavalta.

 Leiriläiset ovat sateen jäljiltä viettämässä aikaa omissa oloissaan. Jane päätti haluta kyhätä heille maneesin oikein kunnon agilityradan, joten totta kai autan naista hauskassa puuhassaan! Jään maneesiin odottelemaan Janea ja leiriläisiä kun blondi lähtee hakemaan heitä ja hevosia. Hauskanpidon jälkeen leiriläiset hätistellään muualle, sillä minun tulee rakentaa estetunnille sopivat tehtävät ennen tunnin alkua.

Illemmalla vietin rauhallista kaksin keskistä aikaa elämäni rakkauden (Sissi..) kanssa laitumella. Myöhään palatessani tallille löydän yllättävän haahuilijan vielä tallista, ilta kehittyy vielä mielenkiintoisiksi keskusteluiksi ennen nukkumaanmenoa.

Kolmantena leiriaamuna olin tallipihalla jo pirteänä odottelemassa valmistautuvia leiriläisiä. Oli hauska katsella yllättyneitä ilmeitä, kun ohjaan joukkion niitylle kentän sijaan. Olin vähän extempore keksinyt tällaisen idean ja ajanut niitylle ratsastuskentän kokoisen alueen leiriläisten iloksi tai päänvaivaksi. Leiriläisillä oli jonkin verran vaikeuksia pysyä "kentällä", urien ja aitojen puute sai jotkut hevoset kiemurtelemaan ihan omia, mutta loppua kohden näytti menevän jo paremmin. Kyllä näistä leiriläisistä saa olla ylpeä!

Lounaan aikana autoin Janea kyhäämään leiriolympialaisradan, ja kun Jane saa leiriläiset taas kätösiinsä, menen itse rauhassa lounastamaan kartanon terassille. Ah, rauhaa... Parin tunnin päästä menen huvikseni katsomaan Janen järjestämää pelleilytuntia, jonka jälkeen leiriläiset lähtevät vähän maastoilemaan. Voisin käydä sinä aikana moikkailemassa Kollia..

 Loppupäivästä unohdinkin kirjoitella.. (😇)

 Olisin saanut neljäntenäkin aamuna vapaa-aamun, mutta halusin mennä katsomaan miten leiriläiset pärjäävät Michelsonin kanssa/Miten mies pärjää leiriläisten kanssa.. :D Ja niin kuin epäilinkin, sai mies leiriläiset kokeilemaan jos jonkinmoista juttua, joillakin näytti olevan vähän kauhun hetket käsillä.

 Mutta auta-armias kun nuo hevoseni ovat riiviöitä. Oli mukava kuulla kylältä, että lauma hevosia, tai siis varsoja, on saapunut sinne rettelöimään. Osaan arvata kuka on tempauksen pääpiruna.. Kylällä kaikille jaettiin varsa, jonka käy nappaamassa. Joudun antamaan Amnin leiriläisen haettavaksi, toivotan tälle onnea matkaan. Itse käyn nappaamassa herra pääpiru Kollin. Tyyppi on hankalalla päällä, mutta pienen houkuttelun jälkeen sekin saadaan kiinni.... Luojan kiitos. Totta kai oli luvattava palkinto Amnin nappaajallekin, koska se varsa on kyllä hankalasta päästä!

 Palasimme episodin jälkeen käppäillen takaisin tallille, matkaa oli pari kilometriä. Leiriläiset saivat ansaitun lepohetken, mutta minun oli lähdettävä siitä suoraa kyhäilemään erikoisestetunnin rataa valmiiksi. Onneksi Rickon oli aloitellut jo tuomalla esteitä kentän reunalle, kiitos miehelle siitä. Pari leirihevosistakin oli onnistunut telomaan itsensä tai jotain, joten osa joutui lainailemaan muita ratsuja tunnille. Onneksi tunti vaikutti sujuvan ihan hyvin! Illalla olen niin loppu, että kipuan ajoissa suihkun kautta sänkyyn nukkumaan.

Viidentenä aamuna saan jälleen nukkua pitkään, tallin hevosten liikuttelija Shiori pitää aamun tunnin. Thank god. Aamuteen juon terassilta katsellen tuntia. Päivällä osallistun Alessian hevosvenyttely sessioon Sissin kanssa, tamma pörheltää iloisesti mukana. Iltapäivällekin oli varattu toivetunti ja minun ohjelmaan kuului: Kivaa chillausta hevosten kanssa laitumella! B) Osallistujia ei ollut montaa, mutta eihän se haitannut. Tunti aloitetaan rennolla oleskelulla niityllä ja annan leiriläisten halutessaan harjailla hevosiaan. Sitten käymme kävelyllä Susijärven tienoilla ratsain tai taluttaen. Järvellä teemme hieman harjoituksia ja sitten palailemme tallille. Tunnin kakkosvetäjänä ihana Sissini. Olin itsekin yllättynyt lennosta keksityistä harjoituksistani ja päivän onnistumisesta. Sissi on viisas opettaja..

 Viimeinen aamu alkaa melko normaaleissa merkeissä, ei mitään esivalmisteluja, sillä maastarit ovat ja pysyvät siellä missä ovat. Saan rauhassa aloitella päivän aamukahvin kera aamupalaa syöden sekä leiriläisten iloista puheensorinaa kuunnellen. Kun leiriläiset lähtevät hoitamaan hevosiaan, lähden itse jalan kävelemään maastoesteille. Aamupäivän aurinko porottaa kasvoilleni lämpimästi ja vaikka tuntuu haikealta, että leiri päättyy tänään, minua hymyilyttää. Onneksi muistin rasvata ihoni aurinkorasvalla ennen lähtöä, sillä päivästä on tulossa niin lämmin, että pitkähihainen piti riisua jo matkalla maastoesteille. Saavuin maastoesteille ja pian kuulen kavion kopsetta polulta, leiriläiset ovat saapuneet tunnille!

 Tunnin jälkeen käyn nappaamassa kahviosta välipalapatukan ja käyn hakemassa Sissin etuajassa. Lähdemme leiriläisten levättyä ja evästettyä tarpeeksi rannalle uittamaan hevosia! Sissi on pirtsakalla päällä ja osa leirihevosista löntystelee nuutuneena perässä, kun kipakka tamma melkein ravaa kohti rantaa. Ehkä loputkin piristyvät sitten vedessä! Toki Sissi ei pääse ihan heti uimaan, sillä minun pitää pystyttää leiriläisten picnic nurmikolle. Seuranani on lähes kokoajan leirillä tutuksi tullut Reidun. 

 

 Olin ehtinyt käydä uimassa Sissin kanssa ja leiriläiset olivat kovaa vauhtia kipuamassa takaisin hevostensa selkään kun keräilin viimeisiä juttuja picnic koriin. Reidunin kanssa oli tänään tullut puhuttua pinnallisempia juttuja, josta olin hiukan yllättynyt. Vielä yllättyneempi olin, kun tuo kysyi hyvin epämääräisesti alkavan kysymyksen yllättäen minun vielä pakatessa tavaroita. Pakko myöntää, että hihitin vähän, mutta vastasin lopulta hiukan ilkikurisena "I dare you to take me on that date!" 

 Loppumatka takaisin tallille meni liian nopeasti ja pian viimeisetkin leiriläisistä olivat lähteneet kohti kotejansa. Pakko sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt leirin kulusta ja päätöksestä ja hauskaakin oli. Sitten muistin saaneeni puhelinnumeron, johon päätin laittaa viestiä, jotta vastapuoli saisi mahdollisimman pian minunkin numeroni. "Hi, it's me, Aifric!"

 

Joulukalenteri tarina 2022

   Lumihiutaleet tanssahtelevat pihalampun valossa. Mark katselee hidasta tanssia ikkunan takaa ja huokaisee ikkunalasin huuruun. Hän nousee istumaan suoraan tuolilleen ja jatkaa keskeneräistä maalaustaan. Kuvassa on valkoinen suomenhevonen, Tunturi. Mies oli miettinyt orin lähettämistä ylläpitoon, mutta ylläpitokotia ei meinannut löytyä, joten hän pohti allapäin orin myymistä. 

 Mark otti itseään niskasta kiinni, selkään hän ei uskaltautuisi, mutta hän puki päättäväisenä talvivaatteet päälleen ja lähti lumisateeseen kohti hevosten tarhoja. Tunturi söi heinää, ja kun Mark kutsui sitä hiljaisesti värisevällä äänellään, valkoinen ori nosti päätään. Se tunnisti omistajansa, joka ei ollut pitkään aikaan tullut tapaamaan sitä, ensin se mietti, sitten se laukkasi höristen vaaleatukkaisen miehen luokse. Markilta vierähti pari kyyneltä poskelle, tuntui pahalta antaa hienon orin seisoa tarhassa ja muiden hoidettavana. Mark yritti pukea orille riimua, mutta se tuntui liian ylitsepääsemättömältä, joten hän lähti konkkaamaan kohti tarhan ovea, ties kävikö luovuttaminen mielessä, mutta kun valkea ori seurasi miestä portille, päätti tuo jatkaa. 

 Mark oli harjannut oriinsa varovaisesti, jonka jälkeen hän valjasti rauhassa seisovan pöperöitään syövän suomenhevosen. Saatuaan kiinnitettyä kärryt, oli jo pimeää. Lunta oli vasta hento pinta, eikä olisi ollut muutenkaan tarpeeksi reen käyttämiseen. Mies hyppäsi kärryihin ja maiskautti, ori lähti saman tien reippaaseen käyntiin. He kääntyivät pihalta tielle ja jatkoivat eteenpäin pimeässä.

 Valkean orin kaviot kopisivat kovaa jäätynyttä maata vasten tasaiseen tahtiin. Kylmä ilma kirveli miehen poskissa. Lumisade oli muuttunut sankemmaksi ja jäisemmäksi ja kaksikko yritti kääntyä leveämmällä kohdalla ympäri. Sitten jokin lähti viereisestä metsästä vauhdilla ja mies säikähti, se toi mieleen vanhoja muistoja onnettomuuden ajoilta. Hän lamaantui ja koitti suojella itseään, vaikka mitään ei todellisuudessa tapahtunutkaan. Tunturi huomasi tilanteen ja pysähtyi. Se laski päänsä matalalle, hengähti syvään ja rauhallisesti ja lähti sitten hitaasti, mutta varmin askelin kohti tallia. Pian Markin huomasi, ettei mitään pelättävää ollut. Hän ei kuitenkaan ottanut ohjia takaisin käsiinsä, eihän se ollutkaan tarpeellista, Tunturi osasi itsekin. Se oli niin hieno ori.. Taas suru hiipi miehen mieleen. "Tunturi voisi tehdä jonkun toisen iloiseksi, minua vain pelottaa sen kanssa", hän ajatteli mielessään. 

 Lumisade oli loppunut, kun Mark vei Tunturin takaisin tarhaan. Se hörähti surumielisenä omistajansa perään, kun mies heitti sille porkkananpalan ja lähti takaisin kartanolle. "Voi olla, että tämä oli meidän viimeinen hetki yhdessä", pohti Mark mielessään. 1/12

 Aamulla Mark kertoi ajatuksistaan aviomiehelleen ja Janelle aamupalapöydässä. "Olisi ehkä parempi, että Tunturi tekisi jonkun toisen iloiseksi, ja toisaalta sekin saisi arvoisensa omistajan", Mark kuvaili tilannetta. Keskustelukumppanit lohduttivat ja tukivat miestä. Ehkä niin olisi paremmin. Jane halusi piristää ja pyysi Markia mukaan tapahtumasuunnitteluihin. Mark lähti ilahtuneena mukaan.

 Kun kaksikko lähti ensimmäisinä ulos kartanosta, näky oli erikoinen. Kaura- ja pelletti pusseja revittynä pitkin poikin pihaa ja sisältö levitettynä. Jalanjäljet olivat jo peittyneet lumeen, joten tekijää ei saanut kiinni. Jane pisti aamun innokkaimmat tallilaiset työn touhuun ja lähti Markin kanssa suunnittelemaan tulevaa joulumaastoa.

 Myöhemmin Mark sai Tunturin ylläpitoilmoitukseen vastauksen eräältä lupaavalta nuorelta. Mark kertoi tuolle viestien välityksellä miettineensä myös myyntiä ja pian ostosopimus tehtäisiin ja Tunturi lähtisi uusille teille. Se tuntui surulliselta, mutta myös toiveikkaalta. 2/12

 Kylällä puhuttiin tonttujen palanneen. Eräs vanha kylänoita kertoi kyläkoulusta aikaisin kotiin lähteville lapsille, kuinka tontut katosivat näiltä main ja kuinka ne palasivat takaisin. Huelle se kuulosti hullulta, eksoottiseltakin. "Ei meillä ollut tonttuja kotona", hän ajatteli mielessään. Osa jutuista oli kulttuurishokki tänne hänen muutettuaan, mutta hän uskoi tottuvansa niihin nopeasti. Joulupukista hän oli kuullut, jotkut länsimaiset perheet kotopuolessa pitivät perinnettä yllä, niin hänelläkin oli muistikuvia siitä, kuinka hän oli nähnyt naapuritalon ovella paksun punaisiin pukeutuneen miehen pitkällä valkoisella parralla. Se oli hänestä kummallista.

 Nyt noidaksi kutsuttu rouva puhui Huelle. Hän kertoi tontuista ja Hue vain nyökytteli. Sitten hän muisti, ettei täällä tarvinnut vain nyökytellä, joten hän kysyi: "A-anteeksi rouva, mitä tontut ovat?" Hetken hengähdyksen jälkeen hän vielä jatkoi: "E-en tiedä, mitä ne ovat, ei meillä ollut sellaisia." Muori hymyili ystävällisesti ja viittoi tyttöä istumaan viereensä matalalle kivimuurille. Muuri tuntui ulkohousujenkin läpi kylmältä, sellaista täällä oli. Kylmää. Mutta ihmiset olivat lämpimiä, niin Hue ajatteli. Noidaksi kutsuttu nainen esittäytyi: "Et taidakaan tietää minua vielä nimeltä, olen Helga." Hue nyökkäsi ja hymyili vienosti, sitten hän tajusi esittäytyä takaisin: "Hue, olen uusi täällä. Veljeni on vielä tunnin koulussa, joten ajattelin katsella vähän paikkoja." Helga nyökkäsi hymyillen ystävällisesti ja vastasi pikaisesti: "Niin, olet niitä Blacklaken lapsia." Odottamatta vastausta hän kaatoi nuorelle tytölle kuumaa mehua ja tarjosi pikkuleipää. Tyttö epäröi ensin hetken, mutta muisteli kaikkien olevan täällä niin ystävällisiä, että uskalsi ottaa vastaan tarjottavat. 

 Kuuma mehu lämmitti mukavasti villalapasten läpi ja Helgan selitys tontuista oli mielenkiintoista. Huen utelias luonne ei ollut pahitteeksi ja välillä hän kyseli lisää kysymyksiä, Helga oli tästä erittäin mielissään, koska kukaan nuori ei ollut koskaan yhtä innokkaasti kuunnellut hänen tarinoitaan. "Kylältä tontut katosivat noin kuusikymmentä vuotta sitten", selitti Helga. Hän eritteli syiksi muun muassa taikauskon hiipumisen, työnarkomanian ja sen, että moni alkoi ajaa tälläkin seudulla vain omia taloudellisia etujaan. "Nyt ne ovat palanneet, ja ne haluavat jekuttaa meitä!" Huudahti Helga pirteästi. "Ne testaavat, olemmeko heidän läsnäolonsa arvoisia", jatkoi nainen. Hue oli haltioissaan. "Nyt nyt, sinun kannattaa lähteä takaisin koululle, veljesi pääsee kohta tunnilta", keskeyttää Helga tarinankerrontansa. Aika oli rientänyt nopeaa. Hue kumarsi ja kiitti samaan aikaan, kertoi tulevansa kuuntelemaan tarinoita jatkossakin mielellään ja lähti kiireen vilkkaa kohti kyläkoulua. 3/12

 Illallisella Hue kertoi innoissaan, mitä oli oppinut Helgalta. Veli näytti kummastuneelta ja muu perheestä tyytyväisiltä Tinaa lukuun ottamatta. Tina vaikutti aina melko kylmältä ja taikauskottomalta. Se ei kuitenkaan Hueta haitannut. Hän oli jo tottunut uuteen perheeseensä, muttei osannut vielä sanoa heitä perheenjäsenikseen. Hän kuitenkin ymmärsi, että oli ollut perheessä vasta vähän aikaa ja asiat voisivat vielä muuttua. Äiti oli aina sanonut häntä fiksuksi tytöksi, äiti on varmasti onnellinen huomatessaan Huen päässeen kouluun, näin nuori tyttö ajatteli. 

 Myöhemmin ennen iltapalaa Jane toi Huelle paksun kirjan. "Katsopas mitä löysin!" Hihkaisi Jane. Kirjan kannessa luki "Myyttejä ja tarinoita kyläläisten suusta ja kynästä". Hue oli haltioissaan, hän halusi tietää lisää ja kirja olisi varmasti loistava tapa paneutua paikalliseen mytologiaan. Hue kantoi kirjan huoneeseensa kiittäen Janea.

 Iltapalalla Jane kertoi lapsille vielä pari ulkoa muistamaansa tarinaa, joita erityisesti Hue kuunteli innoissaan. Jane oli kertonut ne muutamaan kertaan leiriläisille ja vaeltajille, joten ne alkoivat olla jo helppoja muistaa. 4/12

 Bao istui kyläkoulun nuorimmille oppilaille tarkoitetussa huoneessa. Siellä oli paljon muita lapsia ja muutama täti, jotka vahtivat heidän tekemisiänsä. Huoneessa oli leluja, piirustus- ja askarteluvälineitä, helppolukuisia kirjoja sekä paljon muuta. Keittiö oli seinän takana, siellä valmistettiin heille ja muille koulun oppilaille ruokaa sekä välipalaa. Kohta alkaisi päivän ainoa oppitunti, jossa he opettelisivat lukemaan, sen Bao oli jo alkanut oppia ymmärtämään. Sitten olisi välipala ja saisi leikkiä. Pian sen jälkeen isät tulisivat hakemaan heidät reellä, se olisi todella siistiä! 

 Karvainen hevonen puhalsi Bao naamalle lämmintä hevosen ruoalta haisevaa ilmaa. Se oli ällöttävää, mutta hauskaa, hän naurahti. Tummatukkainen mies, isä, nosti hänet varovaisesti syliinsä ja vaaleatukkainen mies vihreällä pipolla, toinen isä, maiskautti kullanväriselle karvaiselle hevoselle, joka lähti rauhassa pois päin kylältä, kohti kotia.

 Kaviot narskuivat lumessa tasaiseen tahtiin, kun Benkku ravasi lumisella tiellä reki perässään. Bao heilutteli käsiään ilmassa ja huusi: "Kovempaa! Kovempaa!" Isät ja sisko nauroivat ja Mark maiskautti pari kertaa lisää, jonka jälkeen Benkku lähti rauhalliseen, mutta matkaa tavoittelevaan laukkaan. Bao oli innoissaan, Hueta vähän jännitti, joten hän takertui Markin käsivarteen. Pian Mark hidasti vauhtia antaen orille merkin "prrrrrrr". Bao oli juuri oppinut r-kirjaimen käyttöä, joten hän yritti matkia Markia. "Prrrlllll", hän päästi suustaan. Mark naurahti, "vielä vähän ärrrrää, niin hyvä tulee. Kyllä se siitä!" Hän tokaisi kannustavasti. "PRRRRRRL" Huudahti Bao ja Benkku pysähtyi keskelle lumista tietä kurkaten takana reessä istuvia ihmisiä hämmästyneenä. "Mene vain Benkku tsts!" Mark kehottaa oria naurahtaen. 5/12

Jane oli kuljettamassa viimeistä paketoitua lahjaa lahjavarastoonsa. Kun hän avasi oven, oli näky järkyttävä. Lahjat olivat tiessään. "Mihin iiihmeeseen ne ovat hävinneet, tännehän mä ne toin juuri pari päivää sitten!" Hän kuiskasi itsekseen. Hän mietti kaiken maailman skenaariot läpi, jossa hän olisi vienytkin ne eri paikkaan ja muuta vastaavaa, mutta lopputulema oli aina sama, lahjat olivat kadonneet. Hän muisti kylänoidan Helgan sanat: "Tontut ovat palanneet ja nyt ne jekuttavat meitä!" Jane ei ollut varma uskoako vaiko eikö. Vaikka hän nautti vanhoista tarinoista, hän suhtautui niihin silti terveen kriittisesti, vaikka uskoi myös siihen ettei kaikki ollut sitä miltä näyttää.

 Jane mietti päänsä puhki, mitä tekisi, mutta luotti jollain tapaa Helgan sanoihin. Ne vain testaavat, ne tuovat lahjat takaisin, eikö vain? Niin hän ajatteli, tai ainakin yritti ajatella. Jane vilkaisi kelloa, ei ollut aikaa jäädä murehtimaan lahjoja, oli aika mennä suunnittelemaan joulumaastoa Markin kanssa. Nainen käppäili tallin kahvioon ja yritti unohtaa kadonneet lahjat. 6/12

 Rickon oli vaatinut päästä hakemaan kuusta yksin. Markista ei olisi juurikaan hyötyä jalkaproteesinsa kanssa muutenkaan ja toisaalta tummatukkainen mies kaipasi vähän yksinoloaikaa. Ei sillä, perhe-elämä oli miehestä ihan mukavaa, mutta joskus sosiaalisuusmittari tuli vain täyteen, onneksi tallilla ja kartanolla oli paljon väkeä, jotka pystyivät huolehtimaan lapsista.

 Mies katsoi kuusta, se ei ollut liian iso, eikä se ollut liian pienikään. Juuri sopivahan se oli. Rickon talutti pienen suomenpienhevostamman Nooran etäämmälle. "Pysyhän tässä Noora", mies tokaisi ja rapsutti sitä kaulalta. Noora oli oikea valinta vuorille, sillä se oli pieni ja ketterä, suomenhevosena pärjäsi loistavasti erilaisissa ympäristöissä. Rickon otti reestä kirveen ja meni kuusen luokse. Hän tähtäsi ja löi kirveensä ensimmäistä kertaa kuusen runkoon.

 Kun kuusi kaatui hankeen pölläyttäen ilmaan hentoa puuterilunta, Rickon vei kirveen takaisin rekeen. Sitten hän palasi kuusen luokse, ja istahti polvilleen kuusen viereen. Hän poti lievästi huonoa omatuntoa "tappaessaan" kuusen joulua varten, mutta hän yritti muistella, mitä hän oli oppinut noin vuoden takaa. Hän kiitti mielessään luontoa lahjasta, kuusesta. Rickon ei ollut erityisesti innostunut erinäisitä rituaaleista, mutta tämä riitti. Sitten hän nousi hangesta ja lähti kantamaan kuusta rekeen. Kun kuusi oli kiinni reessä, istahti Rickon paikalleen ja lähti takaisin kohti tallia. 7/12

 Jane sai olla jälleen ällikällä lyöty, kun aamulla ensimmäisenä noustuaan ja tallille lähdettyään hän näki valoin ja erikoisin koristein koristellun kuusen tallin pihalla. Se oli vielä eilen illalla nojannut maneesin seinään ja ollut täysin koristeetta. Ehkä nainen pikkuhiljaa alkoi itsekin uskoa tonttujen paluuseen. Hän halusi kuitenkin tietää lisää, joten heti jaettuaan heinät ja siivottuaan pihattotarhat pintapuolisesti, hän varusti Vekkuli-ruunansa ja lähti kiireen vilkkaa kohti kylää.

 Kylällä Jane sitoi Vekkulin paaluun ja antoi vuonohevosruunalle heinää. Sitten hän käveli kirkkaana talviaamuna Helga-noidan mökille kylän laidalle. Hän mietti ennen kuin aikoi koputtaa, että nukkuikohan vanhempi nainen vielä, mutta Helga tiesi Janen aikeista etukäteen ja avasi oven, ennen kuin vaaleatukkainen nainen ehti nyrkkiään oveen kopauttaakaan. "Tervetuloa!" Helga sanoi.

 Helga tarjosi Janelle teetä ja Jane otti teen iloisena vastaan. Ensin he vähän rupattelivat ja Helga ilmaisi innostuksensa Huen kiinnostuksesta hänen tarinoitaan kohtaan. Sitten Jane kysyi: "Ovatko tontut todella.. palanneet, ja olemassa." Helga nyökkäsi. "Sitä voi olla vaikea uskoa, ainakin aluksi", hän selitti. "Ymmärtääkseni he ovat jekkuilleet teilläkin", jatkoi Helga. Jane nyökkäsi. "Ensin kaiken maan purut, pelletit ja kaurat olivat pitkin poikin pihaa, sitten... Sitten lahjat vietiin", Jane selvensi hiukan harmissaan. "Älä huoli Jane, ne tuovat lahjat takaisin. Uskon siihen, te olette heidän arvoisiaan, ihan varmasti!" Lohdutti Helga. Jane nyökkäsi ja jatkoi: "niin ja, eihän siinä kaikki. Aamulla kuusi löytyi koristeltuna keskeltä tallipihaa, missä se ei eilen vielä ollut." Helga nyökkäsi tyytyväisenä. "Heillä on suunnitelmia joulunne varalle, en olisi huolissani", Helga toteaa. Jane huokaisee helpottuneena ja kiittää vanhaa noitaa. Sitten hän kiirehtii takaisin tallille. 8/12

 Aifricin sekaiset tunteet pyörivät kuin myrskyssä. Hän oli Sissin kanssa eläinlääkärillä, tamma oli vähän aineissa ja katseli omistajaansa leppoisasti. "Sissi on tiine", niin oli eläinlääkäri sanonut. Hän ei suositellut tiineyden keskeytystä, kaikki näytti olevan kohdillaan. Mutta Aifricin mielestä ei ollut. Hän ei ollut todellakaan suunnitellut tätä, ensi vuoden piti olla kilpailupainoitteinen. Lisäksi pelotti, että tiineys menisi huonosti, synnytys oli viimeksi ollut vaikea. Lisäksi Sissin astuneesta orista ei ollut mitään hajua. Ori ei voinut olla Blacklakelta, asiat oli erään tapahtuman jälkeen hoidettu eri tavalla. Punatukkainen nainen oli viimeaikoina vieraillut usein Baffner Estatella tammansa kanssa, joten se oli todennäköisin valinta. Hän päätti kirjoittaa Baffner Estaten valmennettavien whatsapp-ryhmään: 

Isäorista ei saatu vielä selvyyttä. 9/12

 Rickon varusti vaalean spanish norman tammansa. Hän oli käynyt viimeaikoina paljon maastossa Chevyn kanssa, vaikka se ei ihanteellisin maastoratsu ollutkaan. Mukaan lähti myös Pazuzu, mutta se saisi kulkea vapaana perässä, edessä tai vieressä. Kun hevoset oli varustettu, kiipesi mies valtavan tamman selkään ja matka alkoi.

 Rickon tiesi, että hämärä ja sen mukana pimeys tulisi hänen lenkkinsä aikana, mutta pimeä metsäpolku tuntui silti niin erikoiselta. Käsi ja varpaita palelsi ja poskia kirvelsi. Asiaa ei auttanut yhtään hiljattain alkanut lumisade, joka oli muuttunut kylmän pohjoistuulen myötä naamaan ikävästi paiskautuviksi jääkiteiksi. Rickon kuuli, kun Pazuzu taivalsi lähistöllä rämeikössä ja Chevy yritti seurata oria jollakin polun kaltaisella. Sitten kolmikko pysähtyi. Rickon kuunteli hiljaisuutta, vaikka tuuli ujelsi puiden lävitse, niin kuin se puhalsi hänen takkinsakin lävitse. Kurkkua kuivasi.

 Hiljaisuus ja pimeys oli rauhoittavaa, mutta jollain asteella pelottavaakin. Ei täällä juurikaan liikkunut vaarallisia eläimiä, mutta silti se karmi. "Käännytäänkö takaisin kotiin?" Kysyi mies hiljaa Pazuzulta, joka lähti johtamaan joukkoa kohti tallia. Rickon pystyi luottamaan oriin täysin asian suhteen.

 Kotona Rickon hyppäsi suuren tammansa selästä alas, joka tuntui jäätyneissä jaloissa todella ikävältä. Miehen teki mieli vain kellahtaa maahan makaamaan, niin paljon alastulo sattui. Hän kuitenkin piti pintansa, riisui tamman varusteista, harjasi vähän molempia hevosiaan ja vei ne yksitellen omiin pihattoihinsa. Sen jälkeen mies kävi tekemässä vielä iltatallipuuhat, ennen kuin pääsi kotiin syömään maukasta ruokaa.10/12

 Aifric ajoi autonsa tallin parkkipaikalle aamusella. Hänellä oli paljon vapaata, joten hän oli palkan toivossa ilmoittautunut tekemään aamutallin useammalle päivälle. Hän oli suunnitellut tälle päivälle myös maastakäsin maastolenkkiä Sissin kanssa.

 Aifric vei tavaransa kahvioon ja käveli hevosten tarhoille. Näky oli kumma. Hevoset etsiskelivät porkkanan palasia pitkin poikin tarhaa. Kaikki joo olivat oikeissa tarhoissaan, mutta että porkkanan palasia, ei edes kokonaisia porkkanoita. Joku oli ne leikellyt ja heittänyt tarhoihin viimeisen parin tunnin aikana. Punatukkainen nainen päätti soittaa Janelle, joka aamupöperöisenä ihmetteli naisen soittoa. "Oooonko mahdollista, että joku ok viimeisen parin tunnin aikana keksinyt hepoille tekemistä heittelemällä porkkanan palasia pitkin poikin tarhoja??" Tivasi Aifric ihmeissään. Jane heräsi nyt paremmin. "MIT-!" Hän huudahti, kunnes kesytti itsensä jatkaen: "Äh tontut ne varmaan vain.." Aifric hämmentyi. "To-tontut? Okeiii", hän tokaisi ja jatkoi sulkevansa nyt puhelun, Jane saisi jatkaa vielä uniaan. Punatukkainen nainen lähti työn touhuun, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 Tallilla oli jo pitkä päivä takana ja Aifric veteli viimeisiä välipalapatukoitaan. Sissin kanssa olisi pitänyt vielä lähteä lenkille. Jane kuitenkin ilmaisi lähtevänsä muutaman tallilaisen kanssa lyhtyjä sytyttelemään ja pyysi Aifricia mukaan. Aifric suostui todeten voivansa kävellä paikanpäälle Sissin kanssa. Jane ja tallilaiset lähtivät ratsuineen kohti lyhtypaikkaa. "Se on se yksi kukkula lähellä vuoria!" Hän ohjeisti vielä Aifricille, ennen kuin kavioiden kopse etääntyi etääntymistään. 

 Pakkanen oli kova, ja Aifric oli pukeutunut hyvin, ei kuitenkaan selvästikään tarpeeksi hyvin. Sissi käveli vierellä vapaana, sillä ei ollut edes riimua päässä, vaikka Aifricilla oli kyllä riimunnaru mukana. Sissi pärski välillä tyytyväisenä, sillä ei selkeästi ollut kylmä. Yönmusta tamma olikin mammutein puoliverinen, jonka Aifric oli koskaan nähnyt.

 Aifric seurasi lopulta lyhtyjä, sillä Jane tallilaiset seuranaan olivat jo aloittaneet. Kun hän pääsi paikanpäälle, hän lähti parin lyhdyn kanssa etäämmälle ja alkoi sytyttämään niitä. Taivaalle oli hiipunut jo vähän pilviä, mutta tähdet näkyivät. Kuu oli osittain pilvien takana. Aifric katseli Sissi vierellään, kun lyhdyt kohosivat yhä ylemmäs ja ylemmäs.11/12

 Kello oli seitsemän aamulla, kun Jane kuuli kilinää ulkoa. Hän nousi ja katsoi ulos. Hän kuvitteli nähneensä vaalean harmaan hevosen hännän, mutta se meni ikkunan ohi niin vikkelästi, ettei nainen ollut ihan varma. Hän nousi ylös ja kipitti rappuset alas. Myös Rickon ja Mark saapuivat kohta unisina keittiöön, lapset olivat jo olohuoneessa katsomassa ulos haltioissaan. "Tonttuja! Tonttuja!" Huusi Hue. Jane hymyili katsoessaan lapsia, mutta pian tunnelma vaihtui epäuskoon, kun Rickon huusi keittiöstä: "Kuka on ehtinyt keittää riisipuuronkin jo?" Jane meni keittiöön katsomaan, iso kattila täynnä riisipuuroa. "Tontut varmaan", hän tokaisi itsevarmana. Rickon katsoi sisartaan hiukan hämmentyneenä, mutta antoi olla. Mark huusi muita perheenjäseniä syömään.

 Kun aamupuuro oli syöty, puettiin vaatteet vikkelästi päälle, samaten ulkovaatteet. Lapset juoksivat ulos pää kolmantena jalkana heti, kun vaatteet oli yllä. Tonttuja ei enää näkynyt, mutta joku oli valjastanut Svenin upeilla jouluisilla valjailla ja reellä. Peripetialla oli myös asianmukaiset varusteet. Jane joutui soittamaan Sylvielle heti jouluaamuna, tehdäkseen naisen tietoiseksi siitä, että tuon suomenhevosvarsa oli.. päätynyt jotenkin Blacklakelle. Isoin huomionarvoinen asia oli kuitenkin se, että koristellun kuusen alla oli kasa lahjoja. Enemmän kuin Jane oli varastoonsa kerännyt. Lahjoja oli myös kyläläisille ja muille tallilaisille. Siitä alkoi lahjojen kerääminen rekeen, jonka jälkeen Jane, Mark ja lapset lähtivät Svenin kanssa kierrokselle kylälle, Rickon jäi muutaman muun kanssa lajittelemaan lahjoja tallilaisille ja perheelle, sekä hoitamaan hevosia. Myös niille oli lahjoja! Lunta oli edellisenä päivänä satanut paljon ja siihen melkein hukkui. Hue halusi henkilökohtaisesti antaa lahjan Helga-mummolle. Tallipihalle jääneet pystyivät huomaamaan pieniä jalanjälkiä hangessa.. Tonttuja kenties?

Hyvää joulua!

 12/12

Rinascimento Sim Pratolino 17.-18.9.2022

 

Ketkä lähtevät arvokisoihin?

 Sir Formisano piti jälleen tuntia, vaan tänään ei oltu hevosten kanssa. Tänään sumplittaisiin kilpailuihin osallistumista. "Noniin, aloitetaan", kuulutti vanhempi mies ja oppilaat hiljenivät heti. "Mielestäni teistä valmiita kilpailuihin ovat vasta Rickon ja Sylvie", totesi mies rauhallisesti. Sitten hän jatkaa: "muut voivat halutessaan tulla groomaamaan, näette ainakin kilpailupaikan meininkiä, jos tulette." Sitten mies katsoo kahta oppimastaan kysyvästi ja sanoo: "noh, lähdettekö?" Kun mies huomasi kaksikon vielä pohtivan kysymystä, hän ilmoittaa päättäneensä myös itse osallistua Tatu-orilla pippaloihin. Erikoinen rämäpää knabstrupper puhutteli vanhaa miestä, ja vaikka hän istuisi paljon mieluummin tuomarin penkissä, oli hän päättänyt haluta alkaa kisata pilkukkaalla orilla.

 Välissä käytiin vähän teoria asiaa ja tunnin päätteeksi Rickon ja Sylvie molemmat ilmoittivat opettajalleen osallistuvansa kilpailuihin. Sitten treenaaminen ja jännittäminen alkoi! Seuraavilla tunneilla Sir Formisano oli vieläkin tiukempi Rickonia kohtaan, olihan tämän oltava valmis kisoihin. Vaan ei mies ollut enää yksin "silmätikkuna", nyt mukana oli myös Sylvie.

 Tummatukkainen mies työntää raskasta kuormaa tallipihalla. Hän oli taas siivonnut vähän tarhoja joten, kantamus oli matkalla lantalaan. Mies törmää tuntikaveriinsa Sylvieen ja hän muistaa kysymyksen, joka häntä on jo hetken kaivertanut. Ei siksi, että se olisi huono ajatus, vaan siksi, että hänen oli täytynyt kerätä vähän sosiaalista rohkeuttaan tehdä edes päätös kysymyksen kysymisestä. Nyt olisi oiva tilaisuus. Punatukkainen nainen harjailee rauhallisesti hopeaharjaista hoitohevostaan. Sitten mies ottaa kerran syvään henkeä ja tepastelee Sylvien luokse. "Moi Sylvie!" Tervehtii Rickon naista. Sylvie vastaa ja Rickon menee suoraan asiaan: "mä tossa mietin.. mietin haluisitko alkaa pitämään mun kanssa ylimääräisiä harjoitussessioita niitä kisoja varten. Mua stressaa etten oo valmis siihen mennessä, joten ylimääräiset treenit tekisi terää ja kaksin aina kaunihimpi, you know." Kysymys ajautui vähän sivuraiteille, mutta siitä huolimatta nainen vastaa myöntävästi ehdotukseen. Hän ja Daricokin kaipasivat treeniä. Muutamissa noviiseissa he olivat käyneetkin jo, mutta aina on jotain, mitä harjoitella. Sitten alkaa kaksikon rupattelu tuokio treeneistä ja he toteavat saavansa apua toisiltaan, vaikka harjoittelevatkin kisoihin eri lajeja. 

  Kilpailut lähenevät kovaa vauhtia, aivan liian kovaa. Nyt treeneissä on jo paniikkivaihe käynnissä, ja kaksikkoa - vai kenties nelikkoa - koettelee epätoivon aalto. Edistystä on tapahtunut vähän, mutta onko se tarpeeksi? Lopulta Rickon ja Sylvie päättävät pyytää lisätunteja opettajaltaan Sir Formisanolta. Mies suostuu ja on oikeastaan mielissään pyynnöstä, "hehän ottavat tämän tosissaan", mies oli ajatellut itsekseen.

Tarina ei kerro, mikä sai Chevyn jämähtämään...

Shoppailua

 Jane ratsasti keveäliikkeisellä tammalla ihmisjoukon keskellä markkina-alueella. Hän oli tullut shoppailemaan, eikä liioin välittänyt jättää hienoa ratsuaan piiloon leiriytymisalueelle, vaan halusi esitellä kaunista tammaa. Ja tulivathan monet muutkin hevosillaan markkinoille.

 Jane ihasteli erilaisia varusteita yhdellä kojulla ja pohti, sopisiko joku niistä Gizalle. Hän jopa nousi alas satulasta sovittaakseen joitain tiettyjä varusteita ja lopulta mukaan lähtikin kaunis rintaremmi helyineen. Myös vaatteet kiinnostivat Janea. Hän pohti myös vievänsä tuliaisia Markille, joka oli jäänyt pitämään tallia pystyssä. Kaikenlaista helyä ja röyhelöä oli katseltavana, valinnanvaikeuskin iski. Niin myös nälkä. Kaikki ne leivokset, leivät ja muut ruoat tuoksuivat naisen nenään niin hyvältä, eikä hän ollut syönyt mitään sitten aamupalan. Myös urheilusuoritus oli vaatinut veronsa ja nälkä olikin yhtäkkiä aivan pilvissä. Nainen muistelee, ettei ollut sopinut kenenkään kanssa mitään yhteistä ruokailuhetkeä, joten hän päätti ottaa oikeudekseen etsiä itselleen ruokapaikan ja syödä vatsansa kylläiseksi.

 Jane etsii maha kuristen ruokapaikkaa. Aika harvassa oli ne paikat, jossa tarjoiltaisiin hevoselle edes oleskelupaikkaa, saatika ruokaa. Ei Gizan nyt välttämättä syödä tarvinnut, mutta vesi oli kuumana päivänä tarpeen. Ja sitten, markkina-alueen reunalta löytyy kivannäköinen paikka, joka sopii täydellisesti Janen toiveisiin. Hän sitoo tamman kojun omalle hevosille tarkoitetulle odotusalueelle, siinä on vähän lyhyttä nurmikkoa ja iso juoma-astia janoisille nelijalkaisille. Jane istahtaa pöytään ja saa pienen a5 kokoisen menun, tarjontaa ei ole paljoa, mutta jokainen menun asia kuulostaa toinen toistaan paremmalta. Mies kojun sisäpuolelta tulee kysymään, mitä juomista hän ottaisi ja sen jälkeen Janen hämmennykseksi mies sanoo kysyvästi: "entä kauraa?" Kun mies huomaa keltatukkaisen hämmennyksen, hän lisää: "kauraa, kauraa hevoselle!" Jane naurahtaa ja vastaa myöntävästi.

 Saatuaan mahansa täyteen, jatkaa Jane taas niin sanottua ikkunashoppailuaan. Hän päätti katsovansa nyt, ja tulevansa takaisin ostoksille myöhemmin, ilman hevosta. Siten hän saisi enemmän kannettua! Sitten ihmisvirta alkaa lähteä kohti kisa-aluetta. Jane katsoo kelloaan ja toteaa ihmisten olevan menossa katsomaan ehkä joustausta. Giza raukka hämmentyy yhtäkkisestä ihmisvirrasta ja hermostuu. Se steppaa edes takaisin ja pyörii ympyrää, Janella on suuri työ saada tamma rauhoittumaan. Lopulta nainen joutuukin tulla alas selästä ja taluttamaan Giza syrjemmälle, jotta se rauhoittuisi. Ja niin tamma lopulta rauhoittuikin. Jane toteaa, että ehkä tamma on vietävä takaisin, se ei oikein viihtynyt isojen ihmismassojen keskellä, näköjään. Ja ehkä hän oli saanut esiteltyä tammaa tarpeeksi, kun heistä oli pyydetty pari valokuvaakin.

Villi lämmittely

 Alessialla oli koko aamu kiirettä. Lisäksi hänen oli annettu kierrellä markkina-aluetta oikein luvan kanssa. "Kyllä groomit hoitavat Ignazion kävelytyksen ennen lämmittelyjäsi, useamman kerran päivässä!" Jotain kuitenkin oli mennyt mönkään, kun nainen yritti hoitaa oria, joka puhisi ja häselsi minkä kerkesi. Ilmeisesti Ignazio ei ollut juurikaan kävellyt viimeisen 12 tunnin aikana ja se näkyi orissa, joka oli tottunut kävelemään läpi yön pihatossa. Se oli hermostunut, ja epätoivo iski Alessian selkäpiihin. Jos ori oli tällainen, miten luokka menisi, ei varmaankaan kovin hyvin? Toisaalta kalvoi se, että rakasta ystävää oli kohdeltu näin, se ansaitsi liikkua! Se on hevonen! Ei sitä oltu tehty seisomaan karsinassa 12 tuntia putkeen. Alessia päätti, ettei seuraavana päivänä luottaisi oriita toisten käsiin, vaan taluttelisi itse oria tasaisin väliajoin. Ehkä yölläkin hän kävisi jaloittelemassa päistärikön kanssa. Hoito hetki oli vaikea, kun molemmat olivat vähän hermoraunioina siinä tilanteessa.

 Varustaminen oli kamalaa. Ignazio saattoi jopa näykkäistä kerran naista, joka epätoivoisena harjasi orista pahimmat sotkut pois ja pikaisesti satulan ja satulavyön alta. Varustaminen oli vielä ikävämpää, varsinkin, kun nainen ei halunnut tapella orin kanssa. Olihan kisaamisessakin kyse luottamuksesta ja saumattomasta yhteistyöstä. Toivottavasti.

 Ori ravaili ja saattoi ottaa pari laukka-askeltakin, kun Alessia talutti sen lämmittelyalueelle. Selkään nainen kipusi itsensä jonkin ihmeen kera melko vaivattomasti, mutta sen jälkeen herra sähköjänis ampaisi vauhtiin ja veti muutamat pomput sinne tänne. Ei se varsinaisesti pukitellut, hyppeli vain erikoisesti. Alessia yritti lähinnä pysyä kyydissä, siinä loppujen lopuksi onnistumatta. Niinpä hän sai maistaa lämmittelykentän nurmikkoa aika nopeasti. Ignazio jatkoi hetken matkaa pomppimista ja nainen pystyi näkemään, kuinka ruohonkorret lentelivät orin ponnistuksista. Se oli melkein jo hupaisaa, vaan ei ollut ajatus itsensä nolaamisesta kuitenkaan niin hauska.

 Kun ori huomasi omistajansa tippuneen, katsoi se ihmetellen naisen perään, kuin kysyen: "Mitä sinä siellä maassa teet?" Nainen naurahti. Onneksi siistiytyminen olisi vasta lämmittelyn jälkeen ja koko kilpailuasukin kasattaisiin vasta vähän ennen luokan alkamista. Toki Alessiaa myös hiukan nolotti tilanne. Paikalla oli muitakin lämmittelijöitä, vieläpä niitä oikein taitavia ja hienoja herroja ja leidejä (ja muita). Myös hiukan yleisöä oli kentän ulkopuolella. Oli kiva näyttää tällainen esitys, ei kaksikkoa varmaan otettaisi enää kisatessa tosissaan.. Tai niin naisesta ainakin tuntui. Kaikki arvokkuus oli poissa ja leikkisä villiori pelleili vielä hetken, ennen kuin päästi naista lähellekään.

 Alessia kipusi itsensä vielä uudelleen selkään ja riehuminen oli kuin olikin auttanut orin energian purkamisessa. Nyt se kuunteli jopa naisen apuja ja toivottavasti lämmittely auttaisi niin, että kaksikko tanssahtelisi areenalla niin kuin kotona. Ori vertyi hienosti ja pian parit helpommat liikekokeilutkin sujuivat. Liikaa ei uskaltanut kerralla tehdä, vaikka Ignazio oli osoittanutkin olevansa energinen. Toiveena ei kuitenkaan ollut orin telovan tai väsyttävän itseään ennen luokan alkua. Nainen toivoi hartaasti luokan onnistuvan.

Ja niinikään kaksikko tepasteli areenalle. Ja kuin ihmeenä, kaksikko tanssahteli radan aikana omaan maailmaansa, heistä näki, että he olivat sulkeneet ulkomaailman hälinän pois tajunnastaan ja siinä oli vain he kaksi, aivan kahdestaan, yhtä.

Vanhanakin voi bondata uuden hevosen kanssa

 Olin päättänyt lähteä kilpailemaan yhdellä uuden työpaikkani hevosella. En juurikaan välittänyt kilpailusta tai liioin minkään nimikkohevosen hankkimisesta. En oikeastaan välittänyt tehdä hevosten kanssa enää mitään muuta kuin opettaa nuorempaa sukupolvea. En ollut ratsastanutkaan ikuisuuksiin.

 Niin vain tallin omistajat olivat keränneet itselleen liian suuren määrän hevosia kisattavaksi ja koulutettavaksi ja minua oli melkein aneltu mukaan. Olin katsellut hevostarjontaa, mutten ollut kovin kiinnostunut asiasta, joten valikoin suurin piirtein noppaa heittämällä itselleni ratsun. BAFF Troublesome, Tatu. Knabstrup-ori oli erikoinen tapaus.

 Aloitin maastakäsitellen, ori oli akateemisessa ratsastuksessa aika raakile vielä, vaikka sitä oli edellisessä kodissa muka siten ratsastettu. Sitten kun pääsin selkään, ilmoittauduin muiden mukana muutamiin noviiseihin. Sylvie oli päässyt luvallani samoihin aikoihin mukaan kisaamaan Daricolla. Hän on yllättävän nopea oppimaan, ja hän on taitava nainen. Chevy, Rickonin ratsu on selkeästi nuoresta asti tutustunut akateemisiin asioihin, mies on se joka kaipaa kouluttamista. Mutta pakko myöntää, että hänkin on edistynyt hyvin, siksi hänkin oli mielestäni valmis näihin suurempiin mittelöihin. Nyt vain minunkin olisi valmistauduttava, ja niin myös Tatun. Onneksi aikaa olisi paljon vielä jäljellä.

 Minun ei pitänyt kiintyä enää uusiin hevosiin, mutta niin tuo omituinen otus porasi tiensä tämän kovan miehen sydämeen. Ori on mielestäni outo, joskus rasittavakin, mutta samaan aikaan niin mielenkiintoinen ja lupaava ja ihana..? Se on niinikään nopea oppimaan. Ja niin sitten taisinkin kiintyä oriin.

 Pian on mittelöiden aika. Harjailen Tatua ennen lämmittelyä ja muistelen melko lyhyttä matkaamme tähän pisteeseen. Pakko myöntää, että aion kyllä jatkaa orin kanssa, niin kiva se on. Se nuokkuu alahuuli roikkuen, kun harjaan sen karvaa kovalla harjalla. Se ei voisi vähät välittää varustamisestakaan. Kun talutan orin lämmittelyalueelle, se vaikuttaa hiukan tahmealta ja uniselta. Koitan talutella Tatua, toiveissani vähän herätellä sitä, jonka jälkeen kipuan sen selkään. Pian ori heräileekin pienestä horroksestaan ja tajuaa olevansa keskellä markkinoita. Se kuuntelee uteliaana ympäristöään, mutta pysyy silti aina vähän tarkkaavaisena ohjeistani. Sitten kun pyydän nätisti sitä keskittymään ratsastukseen, se unohtaa markkinoiden hulinat ja alkaa kuunnella minua nyt täysin. 

 Rata meni mielestäni kohtuullisesti. Olen ylpeä siitä, ja olen ylpeä Tatusta, joten se riittäköön. Minua ei voisi vähät kiinnostaa moinen kilpailu ja jos jotain, niin mieluummin istuisin tuolla vaikka tuomarin penkissä, mutta katsotaan nyt sitten, ratsastetaanko sitä vielä huomennakin.

Janen mustang make over 2021-2022

 "Kimimela oli villi ja vapaa mustangi, se eli lähellä vuoria ja kirkasta vettä pienen laumansa kanssa. Hän oli myös hyvin läheinen erään mustangin kanssa. He elivät yhdessä, rauhallista elämää. Eräänä päivänä ihmiset saapuivat... ihmiset ajoivat heitä taka ja nappasivat heitä erottaen heidät lopulta. Kimimela oli surullinen ja yksinäinen, vailla toivoa. Tamman onneksi tämä ainakin päätyi mustangi make overiin. Ties minne muu lauma päätyi, mutta hän ei ainakaan päätynyt teurastettavaksi. Silti hän menetti perheensä ja ikävöi heitä. Toivottavasti Kimimela löytää vielä uuden perheen..."

Tarina lainattu suoraa Instagramista, joten laatu on sen mukainen..

Lokakuu

 Jane oli innoissaan, mutta hermostunut. Hän kertoi Aaronille haluavansa myös mustangin, mutta ei kokenut olevansa tarpeeksi hyvä vielä. Aaron kannusti Janea ja tarjosi apua mustangin kanssa. Sitten Jane päätti varata itselleen erään kauniin mustangin johon törmäsi make overin sivuilla. Kaunis 6 vuotias, luonteeltaan lempeä ja nimeltään Kimimela, tutummin Mila.

 Pian kaksikko ajoi mustangien olinpaikkaan ja hetken etsittyään löysivät Milan. Mila ei ollut ihan ihmistuulella, mutta tuli silti nätisti traileriin.

 Kotona Mila päästettiin maneesiin. Hetken se tutki paikkoja, ja sitten kaksikko avasi maneesin oven tarhaan ja jättivät Milan asettumaan aloilleen.



Marraskuu

 Jane ja Aaron veivät Milan jälleen uuteen pyöröaitaukseen, joka oli rakennettu keskelle kenttää tätä varten. Valitettavasti tutustumishetki meni loppujen lopuksi aika huonosti, koska Mila säikähti jotain, jota taas Jane säikähti. Vaikka mitään suurta ei tapahtunut, niin Janelle jäi huono fiilis ja naisesta alkoi tuntumaan, että on huono koko tässä kouluttamisasiassa.



Joulukuu

 Jane ja Mila on edennyt jonkin verran. Toki myös takapakkia on tullut ja sen jälkeen usein taas etenemistä. Milan kanssa on ajoittain vaikeaa, mutta onneksi Aaron on auttanut kovasti. Tänään Mila antoi Janen harjata itseään vähän, vain vähän tosin, mutta sekin on jo iso askel! Ehkä tämä alkaa toimia vielä!


Tammikuu

 Milan kanssa on ollut ylä- ja alamäkeä, mutta nyt tammikuun lopussa Mila on saatu ensikertaa kokonaan varustetuksi! Todennäköisesti vie paljon aikaa, että päästään nousemaan selkään, mutta se on okei! Jane on myös saanut vähän varmuutta Milan kanssa toimimiseen, ja tietenkin Aaron on auttanut paljon.


Helmikuu

 Edistymistä on jälleen tapahtunut!
Jane nousi Milan selkään tässä kuussa ensimmäistä kertaa. Nainen tuli heti alas kuvan ottamisen jälkeen. Mila ei ollut varma tykkäsikö selkään nousuista vai ei, mutta harjoittelu jatkukoon!


Maaliskuu

 Kevät on saapunut ja lumikin on alkanut sulaa! Jane ja Mila ovat harjoitelleet mustangi make overin kilpailuihin ahkerasti. Varsinkin siihen osuuteen, joka sisältää valitun ratsastuslajin ja Janen tuntien, hän valitsi matkaratsastuksen! Nainen rakastaa ulkona ratsastusta ja maastoilua, joten oli ihan odotettua tämä valinta. Ensin Milan kanssa edettiin hitaasti: pieniä ja lyhyitä lenkkejä lähistöllä, jotta tamma tottuisi ympäristöönsä. Sitten vain isompia ja pidempiä lenkkejä pikkuhiljaa! Mila on jopa oppinut kulkemaan ratsastaja selässä vedestä!


Huhtikuu

 Jane ja Mila ovat treenanneet paljon viime aikoina. Kuvassa esimerkiksi oli juoksutustilanne maneesissa.




Toukokuu

 Janella ja Milalla on ollut omat ylä- ja alamäkensä, mutta niistä on aina jotenkin selvitty ja kaksikosta on tullut toverukset. Kun perus koulutus oli saatu jotenkin purkkiin, niin alkoi matkaratsastustreenit, koska tulevaan kilpailuun tuli valita oma ratsastuslajinsa, jonka "esittäisi". Aina kuitenkaan ei tarvitse treenata, vaikka samoissa maastoissa mennäänkin. Joskus voi vain löntystellä rauhakseen!




Heinäkuu


On vihdoin aika mustang make overin kilpailun! Ensimmäisessä osuudessa Jane aloittaa Milan juoksuttamisella vapaasti kertoen kuinka tamma on muuttunut: Mila oli ennen ujo ja epäileväinen ihmisistä. Koulutus oli ajoittain oikeaa vuoristorataa kaksikon kohdalla. Sitten Jane näyttää miten Mila on muuttunut: sen saa helposti kiinni ja sitä on helppo taluttaa. Mila on täysin rentona, kun Jane harjaa, puhdistaa kaviot ja varustaa sen. Mila seisoo aivan paikoillaan myös silloin, kun Jane nousee satulaan ja tämän jälkeen nainen näyttää kuinka Milaa voi ratsastaa kaikissa askellajeissa.

Toisessa osassa Jane ja Mila näyttävät yleisölle, kuinka he ovat harjoitelleet matkaratsastusta ja kuinka hyvä Mila on siinä!

 Jane ja Mila päätyivät voittamaan kilpailun. Heinäkuun aikana Mila varsoi myös oletettavasti esikoisvarsansa.

Joskus on vain pakko päästä pois hetkeksi (Lokakuu 2021-Kevät 2022)

 Kun Mark oli ollut pitkään poissa työntekijä kuvioista, oli työn määrä kasvanut isosti. Uusia työntekijöitäkään ei ollut pitkään aikaan löytynyt jakamaan taakkaa. Rickon teki siis paljon töitä kiriäkseen listaa. Se oli rankkaa, todella todella rankkaa. Lokakuussa Rickon alkoi huomata ahdistuksen oireita. Niitä ilmeni yllättävissä tilanteissa ja yllättäen. Hetki meni miehellä tajuta, että kyseessä oli ylipäänsä ahdistus. Hän yritti keksiä keinoja lievittää sitä, mutta oireet tuntuivat vain pahenevan, eikä mies halunnut kertoa niistä kenellekään, koska hän koki suurta vastuuta tallin töistä. Jos hän olisi poissa kuvioista, töitä kasaantuisi vain enemmän.

 Asiaa ei yhtään helpottanut, kun työlistalle tungettiin miehen mielestä ihan epäolennaisia asioita, kuten uuden ratsun ensiratsastus. Hevonen oli BESH-ori K. O. Here We Go Again. Tutummin Herkko. Silti Rickon kapusi energiaa puhkuvan pilkukkaan orin selkään. Herkko steppaili paikoillaan, kun tummatukkainen mies yritti nousta selkään. Kun Rickon oli vihdoin istahtanut syvälle satulaan, sinkosi Herkko heti matkaan. Ori oli törmätä kentän aitaan, mikä säikäytti miehen hetkeksi. Mies tokaisi itselleen, että ori kaipasi enemmän tilaa ja ohjasi sen samalla ulos kentältä. Matka eteni kohti tallin maastoesterataa.

 Rickon yritti saada Herkon kävelemään, siis ihan tavallisesti. Pilkukas ori kuitenkin halusi sipsuttaa jotain käynnin ja ravin epäpyhää risteymää. Se tuntui selkäänkin kummalliselta. Mies ei ollut aikoihin ratsastanut sellaisella hevosella, kuin Herkko oli. Se oli vaikeaa ja viimeksi hänellä oli käytössään vahvat kuolaimet. Ajatus etoi tummatukkaista miestä ja jo ohjasta nykäisy sai miehen voimaan pahoin, oli kuolaimet tai ei. "Miksei joku muu olisi voinut tehdä tätä, joku joka välittäisi vähemmän", pohti mies itsekseen. Toisaalta häntä ei kiehtonut ajatus siitäkään, että tallissa olisi lisää rikkinäisiä hevosia. 

 Rickon käänsi Herkon metsäpolulle, joka johti maastoesteradalle. Herkko taas ei pystynyt enää pidättelemään itseään ja ampaisi vauhtiin niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Rickon oli jo luovuttanut. Mies istui vain satulassa yrittäen pysyä selässä. Häntä ei huvittanut edes yrittää muuta, kaikki ärsytti, teki mieli karata. Vaikka Siperiaan, tai miksei vaikka Marsiin. Mahdollisimman kauas kaikesta. 

"Aw shit, here we go again"

 Mark oli vihdoin oppinut liikkumaan proteesin ja kävelykepin kera, mutta tallitöihin hänestä ei olisi. Ei varmaan koskaan. Hän meni tarhoille katselemaan mikä tallilla oli meininki. Mies katseli touhua ja mietti päässään kuinka monta työntekijää tallille pitäisi vielä palkata, ja kuinka moneen heillä olisi varaa. Janen huomatessaan hän alkoi kysellä aviomiehensä Rickonin perään. Ympärilleen katsoessaan hän huomaa, että myös Pazuzu on kadonnut. Jane empii. Hän kertoo mitä aamulla oli tapahtunut varovaisesti. Varovainen hän oli siksi, että jos Mark ei tiennyt, Rickon ei kertonut hänelle. Ja se oli huono juttu..

 Markin ilmeestä huomasi, että hän oli tyrmistynyt. Miksi mies ei ollut kertonut hänelle suunnitelmistaan. Miksi näin tapahtui. Hän oli samaan aikaan vihainen, että surullinen. Miksi -kysymykset pyörivät hänen päässään sekaisena kasana, johon oli vaikea tarttua. Ja nyt hänen olisi tehtävä asioita yksin, asioita joihin hän ei pysty yksin. Kun se itsekäs mies vain karkasi. Mikäs tässä...

 Oli aamu ja Rickon pakkasi rinkkaansa. Hän survoi sinne esimerkiksi paljon säilykkeitä. Sitten mies puki päälleen lämpimästi ja tepasteli ulos. Kello oli 7 aamulla. Hän ei yksinkertaisesti osannut käsitellä stressiä, jota koki. Hän ei tiennyt edes miten puhuisi siitä, joten mies päätti olla puhumatta. Miestä painoi moni asia, joten mikään ei tuntunut enää miltään ja toisaalta kaikki tuntui niin pahalta. Rinkan pakkaaminen ja karkuun lähteminen tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Hän meinasi kaiken lisäksi lähteä sanomatta mitään, mutta ehkä kaikkien ja myös miehen omaksi onnekseen hän törmäsi lähtiessään aamutallia tekevään sisareensa Janeen. Nainen kysyi mihin veli oli matkalla ja kuinka pitkäksi aikaa nähtyään rinkan täynnä tavaraa. Rickon oli vaisu, mutta vastasi: "Vuorille." ja "Kevääseen." Janea nauratti, ai että kevääseen saakka. Veli oli vitsikäs veikko. Sitten naisen ilme vakavoitui. Velihän oli tosissaan! Ennen kuin Jane oli sisäistänyt koko asian, tummatukkainen mies oli jo lähtenyt kävelemään eikä nainen voinut tuota estääkään. 

 Rickonin tarkoitus oli lähteä matkaan ypöyksin. Matkaan kuitenkin liittyi pian yllättävä vieras. Valkea voikonkimo ahaltek-ori oli räpistellyt itsensä pois tarhastaan ja lähtenyt seuraamaan omistajaansa. Kaksikon välinen luottamussuhde ei ollut vielä kovin vankalla pohjalla, Rickon oli saanut oriin vasta kerran kiinni omin voimin laitumelta, mutta selkään ei ollut asiaa. Ei asiassa muuten ollut mitään ongelmaa, mutta ori oli hyvin oman arvonsa tunteva ja Rickon liian varovainen tai jopa pelokas orin seurassa. Lähinnä hän pelkäsi rikkovansa oriin, vaikka se tuskin kyseisen orin kanssa oli mahdollista. Rickonia ei kuitenkaan haitannut tämä matkaseura. Pazuzu oli hevonen, hevosseura kelpaisi, ihmisseura ei.

 Rickon ja Pazuzu vaelsivat vuoren rinnettä. Vuoren ylityskohdat olivat usein jyrkkiä ja vaarallisia ja välillä Rickonia mietitytti ja hetkellisesti jopa kadutti lähtö. Välillä hän mietti isäänsä, oliko mies yhtä paha kuin oma isänsä. Sentään hänellä ei ollut lapsia, joita hän jättäisi taakseen ja toisaalta Rickon tulisi takaisin kotiin. Toisin kuin isä. Rickonilla oli kyllä reittisuunnitelma laaksoon, mutta se osoittautui haastavammaksi kuin hän oli suunnitellut. Pazuzulla ei sikäli ollut ongelmia, vaikka se oli enemmän tottunut Siperian tasaiseen maastoon, kuin Hevosenkenkävuoriston korkeaan ja epätasaiseen maastoon. Kaksikko taivalsi kuitenkin alas vuorenrinnettä laaksoon ja majoittautui viime talvena rakennettuun hätävaramökkiin. Sitä ei sikäli oltu tarkoitettu pitämään ketään hengissä lokakuusta maalis-huhtikuuhun, mutta Rickon oli varautunut, joten hän uskoi pärjäävänsä. Pazuzu taas? Ori sai olla vapaana, ei sille ollut mitään tarhaakaan. Mies kietoutui viltin lämpöön ja valkea orikin sai oman vilttinsä.

 

 23. Joulukuuta

 Paikalliskylän sanomissa luki tänä aamuna, että suurten lumivyöryjen takia on suositeltavaa, ettei tänä talvena käydä patikoimassa vuorilla. Koko talvella, ollenkaan. Se on tällä hetkellä hyvin vaarallista aluetta. Ja kaikkihan Blacklakella tiesivät, että Rickon oli vuorilla, jossain siellä retkellään. Se oli vaikea pala monelle, varsinkin Markille. Toiveena on, että Rickon on asettautunut laaksoon, jossa vyöryriski on pienempi, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, eikä sitä voi lähteä selvittämäänkään. Epätoivon tunne on monella suuri, toivottavasti mies on kunnossa.

24. Joulukuuta

 Joululahjat oli jaettu, vain Rickonin omat lojuivat kuusen alla, ja toki yksi lahjoista tarhassa mutustamassa heinää. Näky näytti vähän surulliselta, varsinkin eilisen uutisen jälkeen.

Mark availi viimeisiä lahjojaan, katsoi mielenkiintoisen kohdalla muita kysyvysti. He eivät tienneet lahjasta mitään. Se oli luultavasti Rickonilta. Kannen avatessaan, ensimmäisenä oli lappu. Viesti hänen aviomieheltään.

"Hyvää joulua rakas Mark

Tiedän, että olet suuttunut. Varsinkin, koska en kertonut lähdöstäni sinulle. Suuttumuksesi on ymmärrettävää, tajuan kyllä.
Voin yrittää selittää miksi lähdin, mutta se on vaikeaa. Piti vain päästä pois hetkeksi, stessasi, tilanne oli hankala, pää täynnä ajatuksia. Uskon, että sen ymmärrät. Sinua saattaa harmittaa, etten pyytänyt apua. Se oli vaikeaa. En edes tiennyt mitä pyytää. Älä ota sitä henkilökohtaisesti.
Siitä olet varmasti suuttunut, etten kertonut lähdöstäni. Tai kerronhan minä nyt, kirjoittaessani tätä, tuntia ennen lähtöäni. Katselen sinun nukkuvan viereisellä sängyllä. En kertonut sinulle, koska en pystynyt. Olen heikko, tiedän. Mutta, koska rakastan sinua, ja olet ainut asia, joka minut olisi saanut jäämään, minun piti tehdä se kertomatta sinulle. Minun piti päästä pois. Ja sinä olisit vaikeuttanut sitä, koska rakastan sinua niin paljon. Palaan kyllä takaisin, älä siitä huoli. Tässä odotellessasi apua ikävään, teetätin yhteisestä matkastamme kuvakansion. Toivottavasti se helpottaa oloasi, edes vähän. Aion asettautua laaksoon, koska vuorilla talvella on vaarallisempaa. Olen varautunut ja varustautunut hyvin, älä siis ole huolissasi. Tai tiedän, että olet joka tapauksessa.
Rakkain terveisin Rickon. "

Kyyneleet virtasivat miehen poskilla. Toivottavasti mies olisi kunnossa....

 Rickon kantoi mukanaan kalenteria, jotta tietäisi ajan kulusta jotain. Oikeastaan mukana oli kaksi kalenteria ja nyt hän rastitti vuoden 2021 kalenterista viimeisen ruudun. Ensi yönä vuosi vaihtuisi toiseen. Mökkielämä oli kuin olikin helpottanut jo jonkin verran. Kotiin ei kuitenkaan olisi vielä asiaa, olihan mies itsekin kuullut kun lumivyöryt jylisivät kaukaisuudessa. Liian vaarallista. Toisaalta se ei haitannut, kaikki tai ei mitään! Vuorilla oltaisiin sinne kevääseen saakka niin kuin mies oli luvannut. Säilyke ruoka ei ollut mitään parasta maultaan, mutta ainakin koostumus sopi suuhun. Ei sipulia, huhhuh..

 Hevosten heinävarasto oli tyhjetä joten oli säästeltävä, toisaalta Pazuzua ei haitannut, koska se lähti usein päivisin metsään syömään ties mitä löysi. Joskus orin alahuulesta saattoi löytää esimerkiksi palan jäkälää. Pazuzun keinot selviytyä kiehtoi Rickonia ja toisaalta mies huomasi kaipaavansa proteiinia, joten alkoi väsäämään kirjasta opettelemiaan ansoja. Laaksossa oli paljon lunta ja miestä ihmetytti, että oliko täällä edes mitään kaniineja, joita voisi metsästää. Toisaalta hän oli nähnyt ketunkin, että ehkä. Laakson villihevosetkin kiehtoivat miestä, mutta niitä ei juurikaan näkynyt koskaan, ne elelivät metsässä suojassa.

 Rickon käveli tuttua reittiä tarkistamaan ansaansa. Oli jo tammikuun puoliväli. Metsästys ei ollut kovin menestyksekästä, mutta joskus ansaan saattoi tarttua rusakko tai oravakin. Ansa oli edelleen tyhjä, mies kääntyi kannoillansa kohti metsää, pian tulisi pimeää ja metsässä oli ikävä tarpoa pimeässä. Perässä tallusti valkea Pazuzu ori. Se oli löytänyt jostain kaninkolosta taas syötävää, ihme tyyppi, kertoisi salaisuutensa. Rickon kompuroi hangessa, jota oli reisiin asti.

 Hetken hoiperreltuaan hän kaatuu hankeen. Uupuneena häntä ei huvita nousta ylös, matka olisi vaikea mökille. Hän odotti valkean orinkin kävelevän vain ohitseen, mutta yllättyi, kun ori jäi pökkimään omistajaansa. Ori ilmaisi selkeästi ottavansa omistajansa kyytiin helpottaen miehen taivalta mökille. Rickon kapusi kiveltä ensimmäistä kertaa ahaltek-orinsa selkään ja valkea ori lähti ällä sellaisena iltana, kun taivas oli pilvetön. Kun metsästä ulos tullessaan taivas, jota ei häirinnyt valosaasteet, mies oli pakahtua onnesta. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Taivas oli täynnä tähtiä, täynnä värejä. Hän pystyi löytämään Pohjantähden, Otavan, muita tähtikuvioita, joita hän ei tunnistanut. Joku kirkas tähti saattoi hohkata eri värisenä kuin muut. Vai voisiko se sittenkin olla planeetta? Ehkä Mars? 

 Mies oli ihastellut tähtitaivasta niin kauan, ettei ollut huomannut seisovansa mökin pihalla jo tovin. Pazuzukin katseli taivaalle, ymmärsiköhän sekin sen kauneuden. Se tuntui sanovan, että tästä kaikesta olet jäänyt paitsi. Jossain saattoi salamannopeasti kiitää tähdenlento jos toinenkin. Rickon ei uskonut toiveisiin, mutta toivoi silti. 

 Oli melko tavallinen päivä, ehkä helmikuun puolella. Rickon ei ollut jaksanut päiviin, ehkä viikkoihin pitää kirjaa päivistä ja kuukausista. Kalenteri oli jäänyt lipaston laatikkoon. Ansajupakankin hän oli lopettanut, säilykkeet kyllä riittäisi kevääseen asti. Silti hän kävi ulkona päivittäin. Nyt hän oli Pazuzun kanssa jälleen liikenteessä kunnes ori juoksi metsään. Rickon ihmetteli lähtöä. Kohta mieskin kuitenkin tunsi sen, sen kuinka ilma muuttui kipristeleväksi ja painostavaksi. Hän näki kauempana hangessa möykyn. Mies talsi lähemmäksi ja näki verta, se oli villihevonen. Kuollut ja syöty villihevonen. Hampaanjäljet eivät näyttäneet suden aiheuttamilta eikä niin ikään karhunkaan. Mikä oli mahtanut aiheuttaa tuollaista jälkeä? Sitten hän näki maassa jäljet, ne muuttuivat toiseen ja jälleen toiseen. Minkä eläimen jäljet muuttuivat? Rickon ei tiennyt yhtään sellaista eläintä. Selkää pitkin värisi kylmät väreet, mutta joku sai miehen jatkamaan.

 Mies seurasi jälkiä kohti metsän reunaa. Hän kuitenkin jähmettyi paikoilleen kuullessaan karjaisun, joka ei ollut inhimillinen, eikä edes eläimellinen. Karjaisu oli kuin jostain toisesta maailmasta, se karmi selkäpiissä asti. Mies ei kyennyt liikkumaan, kun puiden takaa vaelsi olento. Siinä oli jotain ihmismäistä, mutta pian se oli poissa. Päässä sillä oli jonkin sarvieläimen kallo sarvineen päineen ja kallon ja olennon suusta tippui veripisaroita yksi kerrallaan värjäten lumen sen alla. Sen silmät silmät kiiluivat punaisena pimeässä. Sitten joku tai jokin tarrasi miestä olkapäästä.

 Tummatukkainen mies istui korkeassa teltassa, tai ehkä se oli jonkinlainen tiipii. Viimeiset kaksi tuntia oli lentänyt kuin siivillä, adrenaliini virtasi edelleen kehossa ja muistot olivat yhtä sumua. Toisaalta keitto, jota hän piti käsissään oli saattanut aiheuttaa sen sumun, sen piti rauhoittaa miestä. Hän yritti muistella tapahtumia, siellä oli se mies, ja se valkea susi. Missä Pazuzu oli? Missä valkea ori oli? Oliko se kunnossa? Viimeiset kysymykset jäivät leijailemaan ilmaan, kun tummahiuksinen mies nukahti.

 Aamulla Rickon heräsi vaivalloisesti siihen, kun teltan ovesta kajasti valoa. Ovensuulla oli mies. Hän hymyilee ja tervehtii Rickonia. "Olen Ajuksaq, se joka pelasti sinut eilen nahanvaihtajalta." Rickon vaikutti hämmentyneeltä, mutta muisti ystävällisen miehen hämärästi. "Tule, mennään aamiaiselle", jatkoi mies ja niin Rickon kapusi miehen mukana toiselle teltalle.

 Ajuksaq oli heimonsa päällikkö. Hänellä oli kumppaninaan valkea susi Akele. Rickon oli nähnyt Akelen kerran. Hän oli ollut tarpomassa metsässä, etsimässä ruokaa. Silloin hän oli jälleen kompuroinut ja noustessaan ylös kellertävät silmät tuijottivat miestä. Esiin astui valkea susi, jota mies oli sitten hädissään juossut karkuun. Akele oli kuitenkin ystävällinen ja ilmeisesti auttanut Rickonin pakoon edellisenä iltana. "Entä Pazuzu? Onko se kunnossa?" Kysyi Rickon äkisti. Ajuksaq vislasi ja valkea ori ravasi telttojen välistä kuin käskystä. Se oli ystävystynyt Ajuksaqiin ja heimoon jo aiemmin, koska heimo auttoi laakson villihevosia selviytymään talvesta. Vastalahjaksi hevoset tarjosivat viisauksiaan ja ystävyyttään, kumppanuuttakin. 

 Rickon sai lahjan alkuperäiskansaheimolta: ruokaa ja tarvikkeita talvesta selviytymiseen. Ajeksaq ystävällisenä kertoi Rickonin myös olevan tervetullut kyläilemään milloin tahansa. Akele saattoi kaksikon takaisin mökille ja Rickon antoi sille vastalahjaksi viimeisen kaninsa. Mies oli oppinut heimolta paljon ollessaan vieraana muutaman päivän. Tarvikkeiden lisäksi mies koki, että oli saanut kansalta vielä suuremman lahjan. Hän oli oppinut heiltä vain muutamassa päivässä paljon. Hän oli oppinut luonnosta, yhteydestä luontoon ja eläimiin, eläimistä. Se oli hänelle arvokasta. Hän oppi myös nahanvaihtajasta, jotta osaisi varoa hirviötä. Myös jatkossa. Se pelkäsi vuoria, joten tallilla ei ollut hätää. Rickon oppi myös sukunsa historiasta jotain uutta. Alkuperäisheimot olivat hänen oman sukunsa takia olleet pitkään ahtaammalla ja ahtaammalla kunnes he olivat paenneet Salalaaksoon. Yhteenottoja ei ollut, mutta Rickon toivoi voivansa muuttaa historiaa niin, että hänen sukunsakin ja muut uudet asukkaat olisivat oppineet elämään alueella luontoa enemmän kunnioittaen.

Samojen tulten alla

  Lopulta auringon valo valaisi päivästä yhä enemmän ja enemmän, lumi suli hitaasti ja puut kasvattivat nuppuja, joista hitaasti avautui uusia lehtiä. Kevättä pidetään uudelleensyntymisen vuodenaikana. Rickonilla oli levännyt ja stressitön olo. Oli aika pakata kamppeet ja lähteä kohti kotia. Tummatukkainen mies kävi vielä hyvästelemässä uudet ystävänsä yhdessä valkean orinsa kanssa. Sitten hän kiipesi orin selkään ja he lähtivät tallustamaan kohti vuoria.

 Siihen nähden, että miehen suunnitelmana oli erakoitua moneksi kuukaudeksi, hän oppi yllättävän paljon. Oli silti mukava palata kotiin rakkaiden ihmisten luokse. Linnut lauloivat kevät virttä ja kukat kasvoivat jo vuortenkin rinteillä, aurinko lämmitti kasvoja ihanasti.

 Tallille palatessaan vastaanotto oli paras mahdollinen sillä Mark oli juuri sopivasti ulkona matkalla takaisin kartanolle. Tummahiuksinen juoksi aviomiehensä syliin ja he halasivat pitkän tovin. Myöhemmin Mark esitteli joululahjaostoksensa ja he vaihtoivat tapahtumat keskenään iloisena Rickonin paluusta.

Blacklaken vuoden 2021 kesäleirit

 Kesäleirit ovat Blacklaken yksiä tärkeimpiä tapahtumia, sillä ulkopuolisten ratsastajien on erittäin helppo osallistua niille ja näin talli saa edes kerran vuodessa vieraita "ulkomaailmasta." Tänä vuonna Mark halusi järjestää maalausleirin. Se oli kaksipäiväinen eikä yöpymispakkoa ollut, aikaa vietettiin hevosten laitumella katoksen alla maalaten ja rentoutuen. Välillä hevoset vierailivat maalaajien luona ja välillä maalaajat hakivat evästä pöydältä. Meno oli erittäin rauhallista - juuri sopivaa Markin makuun.

 Toisena leirinä oli Janen lempileiri yleisleiri! Hän myös aina järjesti kyseisen leirin. Ohjelmassa olisi taas kaikkea hauskaa ja uuttakin tekemistä. 

"Ohjelmassa on uittoa, kärryttelyä, ajan viettoa hevosten kanssa, rentoa ratsastusta, istunta opetusta, agilitya, lenkkejä kävellen, maastoretkiä, jousiammuntaa, viikinkilarppausta ja paljon muuta hauskaa!"

 Leiri aloitettiin esittäytymisillä ja hoitsujen jaolla:

"Ennen leirien alkua Jane katsoi läpi kaikkien hoitsutoiveet läpi ja katseli kaikille sopivat hoitsut.
Jasu, Kati ja Ruben saisivat omat hevosensa luonnollisesti. He joilla oli kaksi toivetta saivat hoitsutoiveistaan sen, joka on viimeaikoina kaivannut enemmän aktiviteettia. He joilla oli yks toive, saivat toiveensa kahta lukuun ottamatta, sillä Vallu ja Kana toivoivat samaa hevosta. Täten he saavat vaihdella hevosia vuoronperään ja saivat myös toiset hoitsut. He joilla ei ollut toivetta tai toiveena oli vain tietynlainen hevonen, etsittiin sopiva tallista. Toivottavasti leiri hoituu hienosti!"

Leiriläisten omat hevoset vietiin talliin ja etsittiin jokaiselle sopiva paikka, oli se sitten laitumelta tai karsinasta. Lisäksi tietenkin hevosten varusteet vietiin varustehuoneeseen, josta piti raivata vähän tilaa. Sitten hoitsuihin tutustuminen aloitettiin uittoreissulla maastakäsin. Meno oli oikein hulvatonta!

"Ensimmäisenä iltana leirillä kärryteltiin myös retkeilyalueelle paistamaan makkaraa ja herkkuja! Puolet meni kävellen ja vaihtoivat sitten ruoan jälkeen kärryille. Nooralla mukana vuotias Täykky varsa!
Osa meni kävellen, koska kaikkia kärryjä ei voitu mahduttaa hevosineen retkeilyalueelle, mutta myös siksi, että tottumattomille kärryttelijöille voisi löytyä apukäsi ohjaamiseen tarvittaessa!"

 Iltaruoaksi syötiin nuotion antimia, Jane paistoi leiriläisille mm. makkaraa ja lättyjä, halutessaan sai paistaa vaahtokarkkejakin!

"Toinen leiripäivä alkoi aamupalalla, jonka jälkeen lähdettiinkin pian niitylle hoitamaan hevosia. Hoitsut otetaan hoitamisen jälkeen pihaan ja varustetaan siellä, jonka jälkeen on perus tunti, perus jutuilla. Ennen sitä kuitenkin pikainen maastakäsin tuokio, jotta pääsee vähän tutustumaan vielä hoitsuun sekä Blacklaken toimintatapoihin. Kannustetaan myös omalla hevosella tulleita kokeilemaan kuolaimettomia, ja autetaan jos on halukkaita, pakoteta ei ketään kuitenkaan. Blacklaken hevosilla oma tuttu varustus! Lisäksi tunnilla on istuntaopetusta ja siihen lähinnä tutustumista.

Vapaa-ajan ja ruokailun jälkeen onkin kyhäilty kentälle pieni agility rata, jota saa tulla halutessaan kokeilemaan jonkun tallin eläimen kanssa! Löytyy kissaa, koiraa, lammasta, kanaa, aasia ja aasi risteytystäkin. Yksi lohikäärme ja frettikin! Poneja ei tällä kertaa häiritä!

Radan jälkeen on välipalaa, jonka jälkeen haetaan seuraavan tunnin ratsut, ei hoitsuja tällä kertaa. Tutustutaan näihin pihassa, hoidetaan kuntoon, varustetaan ja mennään kentälle. Kentällä aloitetaan samalla tavalla maastakäsin ja selässä perehdytään taas syvemmin pienen teoria opetuksen kera taas istuntaan ja sillä ratsastamiseen!

Tunnin jälkeen onkin iltaruoka, jonka jälkeen on vapaa-aikaa ennen nukkumaan menoa. Jane tosin on viemässä poneja ja aasia ja aasi risteytystä pienelle kävely lenkille. Naisen matkaan saa halukkaat tulla, ehkä hän sortuu rupattelemaan ja kertomaan jotain kiinnostavia tarinoita alueelta! 😄"

   

Leiripäivänä päästiin myös seuraamaan uusien hevosten tuontia tallille, olipas jännää! 

Myöhemmin sateen jälkeen illalla Jane meni halukkaiden kanssa iltakävelylle ja kertoi vanhasta myytistä:

"Oletteko kuulleet taruolennoista?" Moni katselee toisiaan ja Janea. "Voin kerta teille tarinan..." nainen jatkaa.

"Blacklaken alueella kerrotaan myyttiä taruolennosta. Se on mielenkiintoinen, sen ulkonäkö vaihtelee havainnoista riippuen, mutta se on silti aina se sama olento. Meillä on kotona kirja, voin näyttää ennen nukkumaan menoa tarkemmin, kerron kuitenkin myytin. Kerrotaan, että on hevonen, kaunis ja maaginen olento. Villi ja vapaa, utelias ja ihmeellinen. Tarina kertoo, että kauan kauan sitten hevonen siirtyi vahingossa meidän maailmaan toisesta maailmasta ja jäi jumiin. Maailmoissa toimisi eri lait, joten hevonen jäi jumiin ikuiseen uudelleensyntymisen kierteeseen. Sen sanotaan syntyneen kaiken alussa, ja omaavan paljon ikiaikaista viisautta jostain kaukaa, ajasta jota ihmiset eivät edes muista, tai ole kokenut. Olennolla on kuulemma pitkä sarvi, jonka se voi piilottaa halutessaan. Kuulemma se vanhenee aivan normaalisti, kuolee normaalisti, mutta syntyy aina uudelleen taianomaisesti.
Mutta tämähän on vain tarina, myytti, sen sellainen... täällä on kerrottu aina kaikenlaisia mystisiä tarinoita erilaisista olennoista ja tapahtumista! Näytän teille sen kirjan tallilla..."

"Tämä on se luku, jossa kerrotaan kertomastani myyttisestä olennosta" Jane selostaa löytäessään oikean sivun.

Otsikossa lukee: Anenthe Hylzarie's Fortune Belle

Kukaan ei tiedä, miksi se on nimetty noin pitkällä nimellä, moni epäilee, että sen on antanut henkilö, joka on ensimmäisenä kirjoittanut havainnoistaan jotain. Nimi on vakiintunut myöhemmin muidenkin keskuudessa, joskin usein lyhennetty Belleksi vain. Kuva on kauan sitten eläneen taiteilijan tulkinta.
Hevosesta on paljon eri näköhavaintoja, ja paljon erilaisia kuvauksia. Usein hevosen karvan on kuvattu olevan, valkoinen, vaalea, kellertävä ja kimoksi, vaaleaksi voikoksi tai cremelloksi. Harjaa on yleensä kuvattu pitkäksi ja lainehtivaksi tai kiharaksi. Yleensä valkea tai kellertävä. Yleensä olentoa on kuvattu tammaksi, ja joskus ylväsrakenteiseksi. Osa on sanonut olennon olevan kirkas tai säihkyvä. Joskus olennolla on kuvattu olevan myös vuohiskarvat.
Olennolla kuvataan olevan kauniit, siniset, vihertävät tai violetit silmät, joista kuohuu nuorta uteliaisuutta ja ikiaikaista viisautta.



He jotka ovat päässeet tarpeeksi lähelle, tai onnistuneet törmäämään olentoon useaan kertaan kuvaavat olennon käytöstäkin. Näissäkin on eroavaisuuksia. Moni sanoo olentoa kiltiksi, lempeäksi, ystävälliseksi ja rauhalliseksi. Osa sanoo eristäytyneeksi, osa uteliaaksi. Melkein kaikki mystiseksi. Osa sanoo olentoa ajattelevaiseksi, viisaaksi, reiluksi, opettavaiseksi, leikkisäksi, hoitavaksi, mukavaksi ja ylpeäksi. Melkein yhtä moni sanoo olentoa taas reaktiiviseksi, arvaamattomaksi ja villiksi. Eräs tutkija harmitteli olennon olevan hyvin inhimillistetty. Osa sen tavanneista kertoo, että se tarvitsee arvostusta luottaakseen. Monenlaisia tarinoita on olennosta kirjoitettu kautta aikojen näillä main. Eikä tarinoiden aika taida olla ohi...

Kolmantena leiripäivänä aamupalan ja vapaa-ajan jälkeen lähdettiin yhdessä laitumelle hoitamaan hoitsuja (tai omia).

Päivän ohjelmassa myöhemmin olisi pieni maastoretki merenrantaan, jossa myös syötäisiin lounaaksi nuotiopizzaa. Tallille palatessa hoidetaan hevoset, jonka jälkeen onkin vapaaehtoinen pieni leirikaste! Leirikasteessa ei tehdä mitään liian yllättävää tai ikävää, jotta mahdollisumman moni halukas uskaltaisi mukaan! Leirikasteen jälkeen on teoriatunti istuntaratsastuksesta, jonka jälkeen on välipalaa. Sitten haetaan taas istuntatunnille ratsut (muut kuin omat/hoitsut)
Tunnin jälkeen on vapaata ja iltaruokaa. Ennen nukkumaanmenoa saa halutessaan pelata ryhmäpelejä. (Tai vaikka lukea Blacklaken tarinakirjaa)

Meressä on kiva pulikoida

 Neljäntenä leiripäivänä mentiin aamulla ensin hengailemaan ja rapsuttelemaan hevosia pitkäksi ajaksi laitumelle. Sitten otetaan vaellushevoset, joidenkin hoitsu tai oma voi soveltua pitkään maastoon, joidenkin ei. Siksi valikoitiin vähän enemmän sopivien kautta, kuin lemppareiden kautta. Kahdella leiriläisellä tulikin kinaa hevosesta, kumpikaan ei kuitenkaan kyseistä hevosta saanut!

Kun hengailut ja valinnat on tehty, varustetaan hepat pihassa, samaan aikaan työntekijät tekee eväitä ja täyttää vesipulloja. Jokainen saa oman satulalaukun, mihin saa oman vesipullonsa. Eväät kuitenkin kuljetetaan henkilökunnan repuissa ja jaetaan sitten pysähdyspaikalla!

Sitten lähdetään pitkälle vaellukselle, jossa on välissä evästauko. Kipaistaan vuorten läheisyydessä, muttei kiivetä toiselle puolelle, henkilökunta uskoi, ettei kaikki ole tarpeeksi kokeneita vuorikiipeilyyn, kun varsinkin lisäksi on viimeaikoina polkuja tuhoutunut ja ollut muutenkin maavyöryjen vaaraa! (Pitäkää siis muutkin Blacklakella käyvät varanne maastoillessenna vuorien läheisyydessä!)
Sitten palataan tallille, jossa Tina ja Emy on kokannut (niin kuin joka päivä) loistoaterian nälkäisille vaeltajille! Sitten on vapaa-aikaa, iltapalaa ja nukkumaanmenoa!

Leiriltä jäi valitettavasti tarinallisesti ja kuvallisesti uupumaan loppuosa, jonka piti sisältää mm. viikinkilarppausta, jousiammuntaa, varsojen kanssa hengailua ja ainakin leirikisa ja leirin lopetus, nämä löytyivät vielä arkistojen kätköistä...