Dressage Masters 24 yhteistarina

Aifric ja Mark hevosineen saapuivat Saksan Nürnbergiin, Baijerin osavaltioon hevosineen. Dressage Masterseja kehuttiin vuoden suurimmaksi kouluratsastustapahtumaksi, johon lajin eliitti saapuisi kamppailemaan Masters-titteleistä. Schwanhilden Areena oli hulppea paikka ja Dressage Mastersille juuri sopiva. Kisakutsuissa luvattiin isoja palkintorahoja voittajille ja sijoittuneilla. Kilpailut kestivät koko viikonlopun (pe-su). Sunnuntain Kür luokka oli haastava ja pieni - siksi siinä sijoittuminen olisi hankalaa. Myös muut Blacklaken ratsukot ratsastivat parhaansa mukaan aiempina päivinä ilman sijoituksia.

SUNNUNTAI 8.12.

Aifric:

Ratsastin Hitin koristeelliselle areenalle. Minua jännitti todella paljon. En ollut koskaan ratsastanut kouluratsastuksessa näin suurissa kilpailuissa ja Küritkin olivat minulle vähän uusi tuttavuus. Allani oli Hitti, Sissin puolisisko, joka hiukan muistutti omaa edesmennyttä tammaani. Kun kotimaani klassista musiikkia alkoi soimaan, ratsastin Hitin keskelle, kumarsin ja aloitin radan. Hitti toimi kuin ajatus. Ei samalla tavalla kuin Sissi, mutta kokoaminen rumpujen tahtiin, lisäykset ja kaikki meni musiikin tahtiin niin soljuvasti.

...

Kun ratsastimme suihkulähteiden ohitse, pystyin tuntemaan kuinka pisarat lensivät kasvoilleni. Hiekka lensi areenalla niin, että se tarttui pisaroihin naamallani, mutta se ei haitannut. Rata oli nyt tärkein tehtäväni. Tärkein tehtävämme. Hitti kokosi ja tömisti vahvoja jalkojaan eteen päin niin jalosti ja upeasti, että saatoin olla vain ylpeä vaikkemme pärjäisikään muuten.

Mark:

Ratsastin minulle puolivieraan puoliverisen radalle. Jalkani toimi miten toimi, mutta Baloo kuunteli istuntaa hyvin, joten luotin siihen. Jäin odottamaan musiikin alkua, ja kun näin tapahtui ratsastin aloituspisteeseen, kumarsin ja aloitin radan.

Rata alkoi rauhallisesti. Se oli tarkoituskin. Baloo soljui allani istunta-apujeni mukaisesti ja liikkui vaivattomasti kuin leijaillen. Areena tuntui melkein tyhjältä, vaikka tiesin sen olevan täynnä katsojia ja tuomareita. Silti tuntui siltä, kuin tanssisimme kaksin ilman yhtäkään silmäparia, joka katsoi meitä.

Pukuni ketjut helisivät samaan tahtiin, mitä Baloo laukkasi. Sen keinutuolilaukka oli hyvä istua ja miellyttävän tuntuinen. Kun ohjasin oriin piruetille, tunsin kuinka keveästi sen etuosa nousi samalla, kun sen takaosa kokosi valtavasti voimaa sen alle. Se tunne oli mahtava.

...

Jännitimme yhdessä tuloksia. Tsemppasimme toisiamme, vaikka samaan aikaan molempia jännitti varmasti yhtä paljon. Kun kuulutus aloittaa selostuksen, otamme toisiamme käsistä kiinni. Sen verran jännittävää se oli. Kolmanneksi.. MARK BLACKLAKE. Mark ratsastaa kehään palkittavaksi. Olen ylpeä oristani ja sen upeasta ratsastajasta. Tiesin, että he sopivat toisilleen. Lisäksi Markin ja Baloon esitys oli tuomareiden suosikki! En voisi olla ylpeämpi. Loput sijat kuulutetaan, en ole yhdelläkään niistä. Kun palkintokierros on vedetty ja hevoset hoidettu pois, käyn katsomassa lopulliset pisteet ja sijoitukset - viidessija ei ole huono sekään. Kommenteissa sain kehuja esityksestä, pukeutumisesta ja musiikista, mutta jotain jäi vain puuttumaan. Markilla oli myös puutteita esityksessä, mutta kouluratsastussuoritus oli teknisesti erinomaista! Pääsimme lopulta ratsastamaan finaaliin 24 parhaan joukkoon, mutta vastus oli kova ja jäimme hännille. Tästä vain uutta motivaatiota suunnata ylös päin ja ehkä Dressage Masters palaa vielä nopeampaa kuin kuvittelisi.

Joulukalenteri tarina 2022

   Lumihiutaleet tanssahtelevat pihalampun valossa. Mark katselee hidasta tanssia ikkunan takaa ja huokaisee ikkunalasin huuruun. Hän nousee istumaan suoraan tuolilleen ja jatkaa keskeneräistä maalaustaan. Kuvassa on valkoinen suomenhevonen, Tunturi. Mies oli miettinyt orin lähettämistä ylläpitoon, mutta ylläpitokotia ei meinannut löytyä, joten hän pohti allapäin orin myymistä. 

 Mark otti itseään niskasta kiinni, selkään hän ei uskaltautuisi, mutta hän puki päättäväisenä talvivaatteet päälleen ja lähti lumisateeseen kohti hevosten tarhoja. Tunturi söi heinää, ja kun Mark kutsui sitä hiljaisesti värisevällä äänellään, valkoinen ori nosti päätään. Se tunnisti omistajansa, joka ei ollut pitkään aikaan tullut tapaamaan sitä, ensin se mietti, sitten se laukkasi höristen vaaleatukkaisen miehen luokse. Markilta vierähti pari kyyneltä poskelle, tuntui pahalta antaa hienon orin seisoa tarhassa ja muiden hoidettavana. Mark yritti pukea orille riimua, mutta se tuntui liian ylitsepääsemättömältä, joten hän lähti konkkaamaan kohti tarhan ovea, ties kävikö luovuttaminen mielessä, mutta kun valkea ori seurasi miestä portille, päätti tuo jatkaa. 

 Mark oli harjannut oriinsa varovaisesti, jonka jälkeen hän valjasti rauhassa seisovan pöperöitään syövän suomenhevosen. Saatuaan kiinnitettyä kärryt, oli jo pimeää. Lunta oli vasta hento pinta, eikä olisi ollut muutenkaan tarpeeksi reen käyttämiseen. Mies hyppäsi kärryihin ja maiskautti, ori lähti saman tien reippaaseen käyntiin. He kääntyivät pihalta tielle ja jatkoivat eteenpäin pimeässä.

 Valkean orin kaviot kopisivat kovaa jäätynyttä maata vasten tasaiseen tahtiin. Kylmä ilma kirveli miehen poskissa. Lumisade oli muuttunut sankemmaksi ja jäisemmäksi ja kaksikko yritti kääntyä leveämmällä kohdalla ympäri. Sitten jokin lähti viereisestä metsästä vauhdilla ja mies säikähti, se toi mieleen vanhoja muistoja onnettomuuden ajoilta. Hän lamaantui ja koitti suojella itseään, vaikka mitään ei todellisuudessa tapahtunutkaan. Tunturi huomasi tilanteen ja pysähtyi. Se laski päänsä matalalle, hengähti syvään ja rauhallisesti ja lähti sitten hitaasti, mutta varmin askelin kohti tallia. Pian Markin huomasi, ettei mitään pelättävää ollut. Hän ei kuitenkaan ottanut ohjia takaisin käsiinsä, eihän se ollutkaan tarpeellista, Tunturi osasi itsekin. Se oli niin hieno ori.. Taas suru hiipi miehen mieleen. "Tunturi voisi tehdä jonkun toisen iloiseksi, minua vain pelottaa sen kanssa", hän ajatteli mielessään. 

 Lumisade oli loppunut, kun Mark vei Tunturin takaisin tarhaan. Se hörähti surumielisenä omistajansa perään, kun mies heitti sille porkkananpalan ja lähti takaisin kartanolle. "Voi olla, että tämä oli meidän viimeinen hetki yhdessä", pohti Mark mielessään. 1/12

 Aamulla Mark kertoi ajatuksistaan aviomiehelleen ja Janelle aamupalapöydässä. "Olisi ehkä parempi, että Tunturi tekisi jonkun toisen iloiseksi, ja toisaalta sekin saisi arvoisensa omistajan", Mark kuvaili tilannetta. Keskustelukumppanit lohduttivat ja tukivat miestä. Ehkä niin olisi paremmin. Jane halusi piristää ja pyysi Markia mukaan tapahtumasuunnitteluihin. Mark lähti ilahtuneena mukaan.

 Kun kaksikko lähti ensimmäisinä ulos kartanosta, näky oli erikoinen. Kaura- ja pelletti pusseja revittynä pitkin poikin pihaa ja sisältö levitettynä. Jalanjäljet olivat jo peittyneet lumeen, joten tekijää ei saanut kiinni. Jane pisti aamun innokkaimmat tallilaiset työn touhuun ja lähti Markin kanssa suunnittelemaan tulevaa joulumaastoa.

 Myöhemmin Mark sai Tunturin ylläpitoilmoitukseen vastauksen eräältä lupaavalta nuorelta. Mark kertoi tuolle viestien välityksellä miettineensä myös myyntiä ja pian ostosopimus tehtäisiin ja Tunturi lähtisi uusille teille. Se tuntui surulliselta, mutta myös toiveikkaalta. 2/12

 Kylällä puhuttiin tonttujen palanneen. Eräs vanha kylänoita kertoi kyläkoulusta aikaisin kotiin lähteville lapsille, kuinka tontut katosivat näiltä main ja kuinka ne palasivat takaisin. Huelle se kuulosti hullulta, eksoottiseltakin. "Ei meillä ollut tonttuja kotona", hän ajatteli mielessään. Osa jutuista oli kulttuurishokki tänne hänen muutettuaan, mutta hän uskoi tottuvansa niihin nopeasti. Joulupukista hän oli kuullut, jotkut länsimaiset perheet kotopuolessa pitivät perinnettä yllä, niin hänelläkin oli muistikuvia siitä, kuinka hän oli nähnyt naapuritalon ovella paksun punaisiin pukeutuneen miehen pitkällä valkoisella parralla. Se oli hänestä kummallista.

 Nyt noidaksi kutsuttu rouva puhui Huelle. Hän kertoi tontuista ja Hue vain nyökytteli. Sitten hän muisti, ettei täällä tarvinnut vain nyökytellä, joten hän kysyi: "A-anteeksi rouva, mitä tontut ovat?" Hetken hengähdyksen jälkeen hän vielä jatkoi: "E-en tiedä, mitä ne ovat, ei meillä ollut sellaisia." Muori hymyili ystävällisesti ja viittoi tyttöä istumaan viereensä matalalle kivimuurille. Muuri tuntui ulkohousujenkin läpi kylmältä, sellaista täällä oli. Kylmää. Mutta ihmiset olivat lämpimiä, niin Hue ajatteli. Noidaksi kutsuttu nainen esittäytyi: "Et taidakaan tietää minua vielä nimeltä, olen Helga." Hue nyökkäsi ja hymyili vienosti, sitten hän tajusi esittäytyä takaisin: "Hue, olen uusi täällä. Veljeni on vielä tunnin koulussa, joten ajattelin katsella vähän paikkoja." Helga nyökkäsi hymyillen ystävällisesti ja vastasi pikaisesti: "Niin, olet niitä Blacklaken lapsia." Odottamatta vastausta hän kaatoi nuorelle tytölle kuumaa mehua ja tarjosi pikkuleipää. Tyttö epäröi ensin hetken, mutta muisteli kaikkien olevan täällä niin ystävällisiä, että uskalsi ottaa vastaan tarjottavat. 

 Kuuma mehu lämmitti mukavasti villalapasten läpi ja Helgan selitys tontuista oli mielenkiintoista. Huen utelias luonne ei ollut pahitteeksi ja välillä hän kyseli lisää kysymyksiä, Helga oli tästä erittäin mielissään, koska kukaan nuori ei ollut koskaan yhtä innokkaasti kuunnellut hänen tarinoitaan. "Kylältä tontut katosivat noin kuusikymmentä vuotta sitten", selitti Helga. Hän eritteli syiksi muun muassa taikauskon hiipumisen, työnarkomanian ja sen, että moni alkoi ajaa tälläkin seudulla vain omia taloudellisia etujaan. "Nyt ne ovat palanneet, ja ne haluavat jekuttaa meitä!" Huudahti Helga pirteästi. "Ne testaavat, olemmeko heidän läsnäolonsa arvoisia", jatkoi nainen. Hue oli haltioissaan. "Nyt nyt, sinun kannattaa lähteä takaisin koululle, veljesi pääsee kohta tunnilta", keskeyttää Helga tarinankerrontansa. Aika oli rientänyt nopeaa. Hue kumarsi ja kiitti samaan aikaan, kertoi tulevansa kuuntelemaan tarinoita jatkossakin mielellään ja lähti kiireen vilkkaa kohti kyläkoulua. 3/12

 Illallisella Hue kertoi innoissaan, mitä oli oppinut Helgalta. Veli näytti kummastuneelta ja muu perheestä tyytyväisiltä Tinaa lukuun ottamatta. Tina vaikutti aina melko kylmältä ja taikauskottomalta. Se ei kuitenkaan Hueta haitannut. Hän oli jo tottunut uuteen perheeseensä, muttei osannut vielä sanoa heitä perheenjäsenikseen. Hän kuitenkin ymmärsi, että oli ollut perheessä vasta vähän aikaa ja asiat voisivat vielä muuttua. Äiti oli aina sanonut häntä fiksuksi tytöksi, äiti on varmasti onnellinen huomatessaan Huen päässeen kouluun, näin nuori tyttö ajatteli. 

 Myöhemmin ennen iltapalaa Jane toi Huelle paksun kirjan. "Katsopas mitä löysin!" Hihkaisi Jane. Kirjan kannessa luki "Myyttejä ja tarinoita kyläläisten suusta ja kynästä". Hue oli haltioissaan, hän halusi tietää lisää ja kirja olisi varmasti loistava tapa paneutua paikalliseen mytologiaan. Hue kantoi kirjan huoneeseensa kiittäen Janea.

 Iltapalalla Jane kertoi lapsille vielä pari ulkoa muistamaansa tarinaa, joita erityisesti Hue kuunteli innoissaan. Jane oli kertonut ne muutamaan kertaan leiriläisille ja vaeltajille, joten ne alkoivat olla jo helppoja muistaa. 4/12

 Bao istui kyläkoulun nuorimmille oppilaille tarkoitetussa huoneessa. Siellä oli paljon muita lapsia ja muutama täti, jotka vahtivat heidän tekemisiänsä. Huoneessa oli leluja, piirustus- ja askarteluvälineitä, helppolukuisia kirjoja sekä paljon muuta. Keittiö oli seinän takana, siellä valmistettiin heille ja muille koulun oppilaille ruokaa sekä välipalaa. Kohta alkaisi päivän ainoa oppitunti, jossa he opettelisivat lukemaan, sen Bao oli jo alkanut oppia ymmärtämään. Sitten olisi välipala ja saisi leikkiä. Pian sen jälkeen isät tulisivat hakemaan heidät reellä, se olisi todella siistiä! 

 Karvainen hevonen puhalsi Bao naamalle lämmintä hevosen ruoalta haisevaa ilmaa. Se oli ällöttävää, mutta hauskaa, hän naurahti. Tummatukkainen mies, isä, nosti hänet varovaisesti syliinsä ja vaaleatukkainen mies vihreällä pipolla, toinen isä, maiskautti kullanväriselle karvaiselle hevoselle, joka lähti rauhassa pois päin kylältä, kohti kotia.

 Kaviot narskuivat lumessa tasaiseen tahtiin, kun Benkku ravasi lumisella tiellä reki perässään. Bao heilutteli käsiään ilmassa ja huusi: "Kovempaa! Kovempaa!" Isät ja sisko nauroivat ja Mark maiskautti pari kertaa lisää, jonka jälkeen Benkku lähti rauhalliseen, mutta matkaa tavoittelevaan laukkaan. Bao oli innoissaan, Hueta vähän jännitti, joten hän takertui Markin käsivarteen. Pian Mark hidasti vauhtia antaen orille merkin "prrrrrrr". Bao oli juuri oppinut r-kirjaimen käyttöä, joten hän yritti matkia Markia. "Prrrlllll", hän päästi suustaan. Mark naurahti, "vielä vähän ärrrrää, niin hyvä tulee. Kyllä se siitä!" Hän tokaisi kannustavasti. "PRRRRRRL" Huudahti Bao ja Benkku pysähtyi keskelle lumista tietä kurkaten takana reessä istuvia ihmisiä hämmästyneenä. "Mene vain Benkku tsts!" Mark kehottaa oria naurahtaen. 5/12

Jane oli kuljettamassa viimeistä paketoitua lahjaa lahjavarastoonsa. Kun hän avasi oven, oli näky järkyttävä. Lahjat olivat tiessään. "Mihin iiihmeeseen ne ovat hävinneet, tännehän mä ne toin juuri pari päivää sitten!" Hän kuiskasi itsekseen. Hän mietti kaiken maailman skenaariot läpi, jossa hän olisi vienytkin ne eri paikkaan ja muuta vastaavaa, mutta lopputulema oli aina sama, lahjat olivat kadonneet. Hän muisti kylänoidan Helgan sanat: "Tontut ovat palanneet ja nyt ne jekuttavat meitä!" Jane ei ollut varma uskoako vaiko eikö. Vaikka hän nautti vanhoista tarinoista, hän suhtautui niihin silti terveen kriittisesti, vaikka uskoi myös siihen ettei kaikki ollut sitä miltä näyttää.

 Jane mietti päänsä puhki, mitä tekisi, mutta luotti jollain tapaa Helgan sanoihin. Ne vain testaavat, ne tuovat lahjat takaisin, eikö vain? Niin hän ajatteli, tai ainakin yritti ajatella. Jane vilkaisi kelloa, ei ollut aikaa jäädä murehtimaan lahjoja, oli aika mennä suunnittelemaan joulumaastoa Markin kanssa. Nainen käppäili tallin kahvioon ja yritti unohtaa kadonneet lahjat. 6/12

 Rickon oli vaatinut päästä hakemaan kuusta yksin. Markista ei olisi juurikaan hyötyä jalkaproteesinsa kanssa muutenkaan ja toisaalta tummatukkainen mies kaipasi vähän yksinoloaikaa. Ei sillä, perhe-elämä oli miehestä ihan mukavaa, mutta joskus sosiaalisuusmittari tuli vain täyteen, onneksi tallilla ja kartanolla oli paljon väkeä, jotka pystyivät huolehtimaan lapsista.

 Mies katsoi kuusta, se ei ollut liian iso, eikä se ollut liian pienikään. Juuri sopivahan se oli. Rickon talutti pienen suomenpienhevostamman Nooran etäämmälle. "Pysyhän tässä Noora", mies tokaisi ja rapsutti sitä kaulalta. Noora oli oikea valinta vuorille, sillä se oli pieni ja ketterä, suomenhevosena pärjäsi loistavasti erilaisissa ympäristöissä. Rickon otti reestä kirveen ja meni kuusen luokse. Hän tähtäsi ja löi kirveensä ensimmäistä kertaa kuusen runkoon.

 Kun kuusi kaatui hankeen pölläyttäen ilmaan hentoa puuterilunta, Rickon vei kirveen takaisin rekeen. Sitten hän palasi kuusen luokse, ja istahti polvilleen kuusen viereen. Hän poti lievästi huonoa omatuntoa "tappaessaan" kuusen joulua varten, mutta hän yritti muistella, mitä hän oli oppinut noin vuoden takaa. Hän kiitti mielessään luontoa lahjasta, kuusesta. Rickon ei ollut erityisesti innostunut erinäisitä rituaaleista, mutta tämä riitti. Sitten hän nousi hangesta ja lähti kantamaan kuusta rekeen. Kun kuusi oli kiinni reessä, istahti Rickon paikalleen ja lähti takaisin kohti tallia. 7/12

 Jane sai olla jälleen ällikällä lyöty, kun aamulla ensimmäisenä noustuaan ja tallille lähdettyään hän näki valoin ja erikoisin koristein koristellun kuusen tallin pihalla. Se oli vielä eilen illalla nojannut maneesin seinään ja ollut täysin koristeetta. Ehkä nainen pikkuhiljaa alkoi itsekin uskoa tonttujen paluuseen. Hän halusi kuitenkin tietää lisää, joten heti jaettuaan heinät ja siivottuaan pihattotarhat pintapuolisesti, hän varusti Vekkuli-ruunansa ja lähti kiireen vilkkaa kohti kylää.

 Kylällä Jane sitoi Vekkulin paaluun ja antoi vuonohevosruunalle heinää. Sitten hän käveli kirkkaana talviaamuna Helga-noidan mökille kylän laidalle. Hän mietti ennen kuin aikoi koputtaa, että nukkuikohan vanhempi nainen vielä, mutta Helga tiesi Janen aikeista etukäteen ja avasi oven, ennen kuin vaaleatukkainen nainen ehti nyrkkiään oveen kopauttaakaan. "Tervetuloa!" Helga sanoi.

 Helga tarjosi Janelle teetä ja Jane otti teen iloisena vastaan. Ensin he vähän rupattelivat ja Helga ilmaisi innostuksensa Huen kiinnostuksesta hänen tarinoitaan kohtaan. Sitten Jane kysyi: "Ovatko tontut todella.. palanneet, ja olemassa." Helga nyökkäsi. "Sitä voi olla vaikea uskoa, ainakin aluksi", hän selitti. "Ymmärtääkseni he ovat jekkuilleet teilläkin", jatkoi Helga. Jane nyökkäsi. "Ensin kaiken maan purut, pelletit ja kaurat olivat pitkin poikin pihaa, sitten... Sitten lahjat vietiin", Jane selvensi hiukan harmissaan. "Älä huoli Jane, ne tuovat lahjat takaisin. Uskon siihen, te olette heidän arvoisiaan, ihan varmasti!" Lohdutti Helga. Jane nyökkäsi ja jatkoi: "niin ja, eihän siinä kaikki. Aamulla kuusi löytyi koristeltuna keskeltä tallipihaa, missä se ei eilen vielä ollut." Helga nyökkäsi tyytyväisenä. "Heillä on suunnitelmia joulunne varalle, en olisi huolissani", Helga toteaa. Jane huokaisee helpottuneena ja kiittää vanhaa noitaa. Sitten hän kiirehtii takaisin tallille. 8/12

 Aifricin sekaiset tunteet pyörivät kuin myrskyssä. Hän oli Sissin kanssa eläinlääkärillä, tamma oli vähän aineissa ja katseli omistajaansa leppoisasti. "Sissi on tiine", niin oli eläinlääkäri sanonut. Hän ei suositellut tiineyden keskeytystä, kaikki näytti olevan kohdillaan. Mutta Aifricin mielestä ei ollut. Hän ei ollut todellakaan suunnitellut tätä, ensi vuoden piti olla kilpailupainoitteinen. Lisäksi pelotti, että tiineys menisi huonosti, synnytys oli viimeksi ollut vaikea. Lisäksi Sissin astuneesta orista ei ollut mitään hajua. Ori ei voinut olla Blacklakelta, asiat oli erään tapahtuman jälkeen hoidettu eri tavalla. Punatukkainen nainen oli viimeaikoina vieraillut usein Baffner Estatella tammansa kanssa, joten se oli todennäköisin valinta. Hän päätti kirjoittaa Baffner Estaten valmennettavien whatsapp-ryhmään: 

Isäorista ei saatu vielä selvyyttä. 9/12

 Rickon varusti vaalean spanish norman tammansa. Hän oli käynyt viimeaikoina paljon maastossa Chevyn kanssa, vaikka se ei ihanteellisin maastoratsu ollutkaan. Mukaan lähti myös Pazuzu, mutta se saisi kulkea vapaana perässä, edessä tai vieressä. Kun hevoset oli varustettu, kiipesi mies valtavan tamman selkään ja matka alkoi.

 Rickon tiesi, että hämärä ja sen mukana pimeys tulisi hänen lenkkinsä aikana, mutta pimeä metsäpolku tuntui silti niin erikoiselta. Käsi ja varpaita palelsi ja poskia kirvelsi. Asiaa ei auttanut yhtään hiljattain alkanut lumisade, joka oli muuttunut kylmän pohjoistuulen myötä naamaan ikävästi paiskautuviksi jääkiteiksi. Rickon kuuli, kun Pazuzu taivalsi lähistöllä rämeikössä ja Chevy yritti seurata oria jollakin polun kaltaisella. Sitten kolmikko pysähtyi. Rickon kuunteli hiljaisuutta, vaikka tuuli ujelsi puiden lävitse, niin kuin se puhalsi hänen takkinsakin lävitse. Kurkkua kuivasi.

 Hiljaisuus ja pimeys oli rauhoittavaa, mutta jollain asteella pelottavaakin. Ei täällä juurikaan liikkunut vaarallisia eläimiä, mutta silti se karmi. "Käännytäänkö takaisin kotiin?" Kysyi mies hiljaa Pazuzulta, joka lähti johtamaan joukkoa kohti tallia. Rickon pystyi luottamaan oriin täysin asian suhteen.

 Kotona Rickon hyppäsi suuren tammansa selästä alas, joka tuntui jäätyneissä jaloissa todella ikävältä. Miehen teki mieli vain kellahtaa maahan makaamaan, niin paljon alastulo sattui. Hän kuitenkin piti pintansa, riisui tamman varusteista, harjasi vähän molempia hevosiaan ja vei ne yksitellen omiin pihattoihinsa. Sen jälkeen mies kävi tekemässä vielä iltatallipuuhat, ennen kuin pääsi kotiin syömään maukasta ruokaa.10/12

 Aifric ajoi autonsa tallin parkkipaikalle aamusella. Hänellä oli paljon vapaata, joten hän oli palkan toivossa ilmoittautunut tekemään aamutallin useammalle päivälle. Hän oli suunnitellut tälle päivälle myös maastakäsin maastolenkkiä Sissin kanssa.

 Aifric vei tavaransa kahvioon ja käveli hevosten tarhoille. Näky oli kumma. Hevoset etsiskelivät porkkanan palasia pitkin poikin tarhaa. Kaikki joo olivat oikeissa tarhoissaan, mutta että porkkanan palasia, ei edes kokonaisia porkkanoita. Joku oli ne leikellyt ja heittänyt tarhoihin viimeisen parin tunnin aikana. Punatukkainen nainen päätti soittaa Janelle, joka aamupöperöisenä ihmetteli naisen soittoa. "Oooonko mahdollista, että joku ok viimeisen parin tunnin aikana keksinyt hepoille tekemistä heittelemällä porkkanan palasia pitkin poikin tarhoja??" Tivasi Aifric ihmeissään. Jane heräsi nyt paremmin. "MIT-!" Hän huudahti, kunnes kesytti itsensä jatkaen: "Äh tontut ne varmaan vain.." Aifric hämmentyi. "To-tontut? Okeiii", hän tokaisi ja jatkoi sulkevansa nyt puhelun, Jane saisi jatkaa vielä uniaan. Punatukkainen nainen lähti työn touhuun, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 Tallilla oli jo pitkä päivä takana ja Aifric veteli viimeisiä välipalapatukoitaan. Sissin kanssa olisi pitänyt vielä lähteä lenkille. Jane kuitenkin ilmaisi lähtevänsä muutaman tallilaisen kanssa lyhtyjä sytyttelemään ja pyysi Aifricia mukaan. Aifric suostui todeten voivansa kävellä paikanpäälle Sissin kanssa. Jane ja tallilaiset lähtivät ratsuineen kohti lyhtypaikkaa. "Se on se yksi kukkula lähellä vuoria!" Hän ohjeisti vielä Aifricille, ennen kuin kavioiden kopse etääntyi etääntymistään. 

 Pakkanen oli kova, ja Aifric oli pukeutunut hyvin, ei kuitenkaan selvästikään tarpeeksi hyvin. Sissi käveli vierellä vapaana, sillä ei ollut edes riimua päässä, vaikka Aifricilla oli kyllä riimunnaru mukana. Sissi pärski välillä tyytyväisenä, sillä ei selkeästi ollut kylmä. Yönmusta tamma olikin mammutein puoliverinen, jonka Aifric oli koskaan nähnyt.

 Aifric seurasi lopulta lyhtyjä, sillä Jane tallilaiset seuranaan olivat jo aloittaneet. Kun hän pääsi paikanpäälle, hän lähti parin lyhdyn kanssa etäämmälle ja alkoi sytyttämään niitä. Taivaalle oli hiipunut jo vähän pilviä, mutta tähdet näkyivät. Kuu oli osittain pilvien takana. Aifric katseli Sissi vierellään, kun lyhdyt kohosivat yhä ylemmäs ja ylemmäs.11/12

 Kello oli seitsemän aamulla, kun Jane kuuli kilinää ulkoa. Hän nousi ja katsoi ulos. Hän kuvitteli nähneensä vaalean harmaan hevosen hännän, mutta se meni ikkunan ohi niin vikkelästi, ettei nainen ollut ihan varma. Hän nousi ylös ja kipitti rappuset alas. Myös Rickon ja Mark saapuivat kohta unisina keittiöön, lapset olivat jo olohuoneessa katsomassa ulos haltioissaan. "Tonttuja! Tonttuja!" Huusi Hue. Jane hymyili katsoessaan lapsia, mutta pian tunnelma vaihtui epäuskoon, kun Rickon huusi keittiöstä: "Kuka on ehtinyt keittää riisipuuronkin jo?" Jane meni keittiöön katsomaan, iso kattila täynnä riisipuuroa. "Tontut varmaan", hän tokaisi itsevarmana. Rickon katsoi sisartaan hiukan hämmentyneenä, mutta antoi olla. Mark huusi muita perheenjäseniä syömään.

 Kun aamupuuro oli syöty, puettiin vaatteet vikkelästi päälle, samaten ulkovaatteet. Lapset juoksivat ulos pää kolmantena jalkana heti, kun vaatteet oli yllä. Tonttuja ei enää näkynyt, mutta joku oli valjastanut Svenin upeilla jouluisilla valjailla ja reellä. Peripetialla oli myös asianmukaiset varusteet. Jane joutui soittamaan Sylvielle heti jouluaamuna, tehdäkseen naisen tietoiseksi siitä, että tuon suomenhevosvarsa oli.. päätynyt jotenkin Blacklakelle. Isoin huomionarvoinen asia oli kuitenkin se, että koristellun kuusen alla oli kasa lahjoja. Enemmän kuin Jane oli varastoonsa kerännyt. Lahjoja oli myös kyläläisille ja muille tallilaisille. Siitä alkoi lahjojen kerääminen rekeen, jonka jälkeen Jane, Mark ja lapset lähtivät Svenin kanssa kierrokselle kylälle, Rickon jäi muutaman muun kanssa lajittelemaan lahjoja tallilaisille ja perheelle, sekä hoitamaan hevosia. Myös niille oli lahjoja! Lunta oli edellisenä päivänä satanut paljon ja siihen melkein hukkui. Hue halusi henkilökohtaisesti antaa lahjan Helga-mummolle. Tallipihalle jääneet pystyivät huomaamaan pieniä jalanjälkiä hangessa.. Tonttuja kenties?

Hyvää joulua!

 12/12

Joskus on vain pakko päästä pois hetkeksi (Lokakuu 2021-Kevät 2022)

 Kun Mark oli ollut pitkään poissa työntekijä kuvioista, oli työn määrä kasvanut isosti. Uusia työntekijöitäkään ei ollut pitkään aikaan löytynyt jakamaan taakkaa. Rickon teki siis paljon töitä kiriäkseen listaa. Se oli rankkaa, todella todella rankkaa. Lokakuussa Rickon alkoi huomata ahdistuksen oireita. Niitä ilmeni yllättävissä tilanteissa ja yllättäen. Hetki meni miehellä tajuta, että kyseessä oli ylipäänsä ahdistus. Hän yritti keksiä keinoja lievittää sitä, mutta oireet tuntuivat vain pahenevan, eikä mies halunnut kertoa niistä kenellekään, koska hän koki suurta vastuuta tallin töistä. Jos hän olisi poissa kuvioista, töitä kasaantuisi vain enemmän.

 Asiaa ei yhtään helpottanut, kun työlistalle tungettiin miehen mielestä ihan epäolennaisia asioita, kuten uuden ratsun ensiratsastus. Hevonen oli BESH-ori K. O. Here We Go Again. Tutummin Herkko. Silti Rickon kapusi energiaa puhkuvan pilkukkaan orin selkään. Herkko steppaili paikoillaan, kun tummatukkainen mies yritti nousta selkään. Kun Rickon oli vihdoin istahtanut syvälle satulaan, sinkosi Herkko heti matkaan. Ori oli törmätä kentän aitaan, mikä säikäytti miehen hetkeksi. Mies tokaisi itselleen, että ori kaipasi enemmän tilaa ja ohjasi sen samalla ulos kentältä. Matka eteni kohti tallin maastoesterataa.

 Rickon yritti saada Herkon kävelemään, siis ihan tavallisesti. Pilkukas ori kuitenkin halusi sipsuttaa jotain käynnin ja ravin epäpyhää risteymää. Se tuntui selkäänkin kummalliselta. Mies ei ollut aikoihin ratsastanut sellaisella hevosella, kuin Herkko oli. Se oli vaikeaa ja viimeksi hänellä oli käytössään vahvat kuolaimet. Ajatus etoi tummatukkaista miestä ja jo ohjasta nykäisy sai miehen voimaan pahoin, oli kuolaimet tai ei. "Miksei joku muu olisi voinut tehdä tätä, joku joka välittäisi vähemmän", pohti mies itsekseen. Toisaalta häntä ei kiehtonut ajatus siitäkään, että tallissa olisi lisää rikkinäisiä hevosia. 

 Rickon käänsi Herkon metsäpolulle, joka johti maastoesteradalle. Herkko taas ei pystynyt enää pidättelemään itseään ja ampaisi vauhtiin niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Rickon oli jo luovuttanut. Mies istui vain satulassa yrittäen pysyä selässä. Häntä ei huvittanut edes yrittää muuta, kaikki ärsytti, teki mieli karata. Vaikka Siperiaan, tai miksei vaikka Marsiin. Mahdollisimman kauas kaikesta. 

"Aw shit, here we go again"

 Mark oli vihdoin oppinut liikkumaan proteesin ja kävelykepin kera, mutta tallitöihin hänestä ei olisi. Ei varmaan koskaan. Hän meni tarhoille katselemaan mikä tallilla oli meininki. Mies katseli touhua ja mietti päässään kuinka monta työntekijää tallille pitäisi vielä palkata, ja kuinka moneen heillä olisi varaa. Janen huomatessaan hän alkoi kysellä aviomiehensä Rickonin perään. Ympärilleen katsoessaan hän huomaa, että myös Pazuzu on kadonnut. Jane empii. Hän kertoo mitä aamulla oli tapahtunut varovaisesti. Varovainen hän oli siksi, että jos Mark ei tiennyt, Rickon ei kertonut hänelle. Ja se oli huono juttu..

 Markin ilmeestä huomasi, että hän oli tyrmistynyt. Miksi mies ei ollut kertonut hänelle suunnitelmistaan. Miksi näin tapahtui. Hän oli samaan aikaan vihainen, että surullinen. Miksi -kysymykset pyörivät hänen päässään sekaisena kasana, johon oli vaikea tarttua. Ja nyt hänen olisi tehtävä asioita yksin, asioita joihin hän ei pysty yksin. Kun se itsekäs mies vain karkasi. Mikäs tässä...

 Oli aamu ja Rickon pakkasi rinkkaansa. Hän survoi sinne esimerkiksi paljon säilykkeitä. Sitten mies puki päälleen lämpimästi ja tepasteli ulos. Kello oli 7 aamulla. Hän ei yksinkertaisesti osannut käsitellä stressiä, jota koki. Hän ei tiennyt edes miten puhuisi siitä, joten mies päätti olla puhumatta. Miestä painoi moni asia, joten mikään ei tuntunut enää miltään ja toisaalta kaikki tuntui niin pahalta. Rinkan pakkaaminen ja karkuun lähteminen tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Hän meinasi kaiken lisäksi lähteä sanomatta mitään, mutta ehkä kaikkien ja myös miehen omaksi onnekseen hän törmäsi lähtiessään aamutallia tekevään sisareensa Janeen. Nainen kysyi mihin veli oli matkalla ja kuinka pitkäksi aikaa nähtyään rinkan täynnä tavaraa. Rickon oli vaisu, mutta vastasi: "Vuorille." ja "Kevääseen." Janea nauratti, ai että kevääseen saakka. Veli oli vitsikäs veikko. Sitten naisen ilme vakavoitui. Velihän oli tosissaan! Ennen kuin Jane oli sisäistänyt koko asian, tummatukkainen mies oli jo lähtenyt kävelemään eikä nainen voinut tuota estääkään. 

 Rickonin tarkoitus oli lähteä matkaan ypöyksin. Matkaan kuitenkin liittyi pian yllättävä vieras. Valkea voikonkimo ahaltek-ori oli räpistellyt itsensä pois tarhastaan ja lähtenyt seuraamaan omistajaansa. Kaksikon välinen luottamussuhde ei ollut vielä kovin vankalla pohjalla, Rickon oli saanut oriin vasta kerran kiinni omin voimin laitumelta, mutta selkään ei ollut asiaa. Ei asiassa muuten ollut mitään ongelmaa, mutta ori oli hyvin oman arvonsa tunteva ja Rickon liian varovainen tai jopa pelokas orin seurassa. Lähinnä hän pelkäsi rikkovansa oriin, vaikka se tuskin kyseisen orin kanssa oli mahdollista. Rickonia ei kuitenkaan haitannut tämä matkaseura. Pazuzu oli hevonen, hevosseura kelpaisi, ihmisseura ei.

 Rickon ja Pazuzu vaelsivat vuoren rinnettä. Vuoren ylityskohdat olivat usein jyrkkiä ja vaarallisia ja välillä Rickonia mietitytti ja hetkellisesti jopa kadutti lähtö. Välillä hän mietti isäänsä, oliko mies yhtä paha kuin oma isänsä. Sentään hänellä ei ollut lapsia, joita hän jättäisi taakseen ja toisaalta Rickon tulisi takaisin kotiin. Toisin kuin isä. Rickonilla oli kyllä reittisuunnitelma laaksoon, mutta se osoittautui haastavammaksi kuin hän oli suunnitellut. Pazuzulla ei sikäli ollut ongelmia, vaikka se oli enemmän tottunut Siperian tasaiseen maastoon, kuin Hevosenkenkävuoriston korkeaan ja epätasaiseen maastoon. Kaksikko taivalsi kuitenkin alas vuorenrinnettä laaksoon ja majoittautui viime talvena rakennettuun hätävaramökkiin. Sitä ei sikäli oltu tarkoitettu pitämään ketään hengissä lokakuusta maalis-huhtikuuhun, mutta Rickon oli varautunut, joten hän uskoi pärjäävänsä. Pazuzu taas? Ori sai olla vapaana, ei sille ollut mitään tarhaakaan. Mies kietoutui viltin lämpöön ja valkea orikin sai oman vilttinsä.

 

 23. Joulukuuta

 Paikalliskylän sanomissa luki tänä aamuna, että suurten lumivyöryjen takia on suositeltavaa, ettei tänä talvena käydä patikoimassa vuorilla. Koko talvella, ollenkaan. Se on tällä hetkellä hyvin vaarallista aluetta. Ja kaikkihan Blacklakella tiesivät, että Rickon oli vuorilla, jossain siellä retkellään. Se oli vaikea pala monelle, varsinkin Markille. Toiveena on, että Rickon on asettautunut laaksoon, jossa vyöryriski on pienempi, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, eikä sitä voi lähteä selvittämäänkään. Epätoivon tunne on monella suuri, toivottavasti mies on kunnossa.

24. Joulukuuta

 Joululahjat oli jaettu, vain Rickonin omat lojuivat kuusen alla, ja toki yksi lahjoista tarhassa mutustamassa heinää. Näky näytti vähän surulliselta, varsinkin eilisen uutisen jälkeen.

Mark availi viimeisiä lahjojaan, katsoi mielenkiintoisen kohdalla muita kysyvysti. He eivät tienneet lahjasta mitään. Se oli luultavasti Rickonilta. Kannen avatessaan, ensimmäisenä oli lappu. Viesti hänen aviomieheltään.

"Hyvää joulua rakas Mark

Tiedän, että olet suuttunut. Varsinkin, koska en kertonut lähdöstäni sinulle. Suuttumuksesi on ymmärrettävää, tajuan kyllä.
Voin yrittää selittää miksi lähdin, mutta se on vaikeaa. Piti vain päästä pois hetkeksi, stessasi, tilanne oli hankala, pää täynnä ajatuksia. Uskon, että sen ymmärrät. Sinua saattaa harmittaa, etten pyytänyt apua. Se oli vaikeaa. En edes tiennyt mitä pyytää. Älä ota sitä henkilökohtaisesti.
Siitä olet varmasti suuttunut, etten kertonut lähdöstäni. Tai kerronhan minä nyt, kirjoittaessani tätä, tuntia ennen lähtöäni. Katselen sinun nukkuvan viereisellä sängyllä. En kertonut sinulle, koska en pystynyt. Olen heikko, tiedän. Mutta, koska rakastan sinua, ja olet ainut asia, joka minut olisi saanut jäämään, minun piti tehdä se kertomatta sinulle. Minun piti päästä pois. Ja sinä olisit vaikeuttanut sitä, koska rakastan sinua niin paljon. Palaan kyllä takaisin, älä siitä huoli. Tässä odotellessasi apua ikävään, teetätin yhteisestä matkastamme kuvakansion. Toivottavasti se helpottaa oloasi, edes vähän. Aion asettautua laaksoon, koska vuorilla talvella on vaarallisempaa. Olen varautunut ja varustautunut hyvin, älä siis ole huolissasi. Tai tiedän, että olet joka tapauksessa.
Rakkain terveisin Rickon. "

Kyyneleet virtasivat miehen poskilla. Toivottavasti mies olisi kunnossa....

 Rickon kantoi mukanaan kalenteria, jotta tietäisi ajan kulusta jotain. Oikeastaan mukana oli kaksi kalenteria ja nyt hän rastitti vuoden 2021 kalenterista viimeisen ruudun. Ensi yönä vuosi vaihtuisi toiseen. Mökkielämä oli kuin olikin helpottanut jo jonkin verran. Kotiin ei kuitenkaan olisi vielä asiaa, olihan mies itsekin kuullut kun lumivyöryt jylisivät kaukaisuudessa. Liian vaarallista. Toisaalta se ei haitannut, kaikki tai ei mitään! Vuorilla oltaisiin sinne kevääseen saakka niin kuin mies oli luvannut. Säilyke ruoka ei ollut mitään parasta maultaan, mutta ainakin koostumus sopi suuhun. Ei sipulia, huhhuh..

 Hevosten heinävarasto oli tyhjetä joten oli säästeltävä, toisaalta Pazuzua ei haitannut, koska se lähti usein päivisin metsään syömään ties mitä löysi. Joskus orin alahuulesta saattoi löytää esimerkiksi palan jäkälää. Pazuzun keinot selviytyä kiehtoi Rickonia ja toisaalta mies huomasi kaipaavansa proteiinia, joten alkoi väsäämään kirjasta opettelemiaan ansoja. Laaksossa oli paljon lunta ja miestä ihmetytti, että oliko täällä edes mitään kaniineja, joita voisi metsästää. Toisaalta hän oli nähnyt ketunkin, että ehkä. Laakson villihevosetkin kiehtoivat miestä, mutta niitä ei juurikaan näkynyt koskaan, ne elelivät metsässä suojassa.

 Rickon käveli tuttua reittiä tarkistamaan ansaansa. Oli jo tammikuun puoliväli. Metsästys ei ollut kovin menestyksekästä, mutta joskus ansaan saattoi tarttua rusakko tai oravakin. Ansa oli edelleen tyhjä, mies kääntyi kannoillansa kohti metsää, pian tulisi pimeää ja metsässä oli ikävä tarpoa pimeässä. Perässä tallusti valkea Pazuzu ori. Se oli löytänyt jostain kaninkolosta taas syötävää, ihme tyyppi, kertoisi salaisuutensa. Rickon kompuroi hangessa, jota oli reisiin asti.

 Hetken hoiperreltuaan hän kaatuu hankeen. Uupuneena häntä ei huvita nousta ylös, matka olisi vaikea mökille. Hän odotti valkean orinkin kävelevän vain ohitseen, mutta yllättyi, kun ori jäi pökkimään omistajaansa. Ori ilmaisi selkeästi ottavansa omistajansa kyytiin helpottaen miehen taivalta mökille. Rickon kapusi kiveltä ensimmäistä kertaa ahaltek-orinsa selkään ja valkea ori lähti ällä sellaisena iltana, kun taivas oli pilvetön. Kun metsästä ulos tullessaan taivas, jota ei häirinnyt valosaasteet, mies oli pakahtua onnesta. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Taivas oli täynnä tähtiä, täynnä värejä. Hän pystyi löytämään Pohjantähden, Otavan, muita tähtikuvioita, joita hän ei tunnistanut. Joku kirkas tähti saattoi hohkata eri värisenä kuin muut. Vai voisiko se sittenkin olla planeetta? Ehkä Mars? 

 Mies oli ihastellut tähtitaivasta niin kauan, ettei ollut huomannut seisovansa mökin pihalla jo tovin. Pazuzukin katseli taivaalle, ymmärsiköhän sekin sen kauneuden. Se tuntui sanovan, että tästä kaikesta olet jäänyt paitsi. Jossain saattoi salamannopeasti kiitää tähdenlento jos toinenkin. Rickon ei uskonut toiveisiin, mutta toivoi silti. 

 Oli melko tavallinen päivä, ehkä helmikuun puolella. Rickon ei ollut jaksanut päiviin, ehkä viikkoihin pitää kirjaa päivistä ja kuukausista. Kalenteri oli jäänyt lipaston laatikkoon. Ansajupakankin hän oli lopettanut, säilykkeet kyllä riittäisi kevääseen asti. Silti hän kävi ulkona päivittäin. Nyt hän oli Pazuzun kanssa jälleen liikenteessä kunnes ori juoksi metsään. Rickon ihmetteli lähtöä. Kohta mieskin kuitenkin tunsi sen, sen kuinka ilma muuttui kipristeleväksi ja painostavaksi. Hän näki kauempana hangessa möykyn. Mies talsi lähemmäksi ja näki verta, se oli villihevonen. Kuollut ja syöty villihevonen. Hampaanjäljet eivät näyttäneet suden aiheuttamilta eikä niin ikään karhunkaan. Mikä oli mahtanut aiheuttaa tuollaista jälkeä? Sitten hän näki maassa jäljet, ne muuttuivat toiseen ja jälleen toiseen. Minkä eläimen jäljet muuttuivat? Rickon ei tiennyt yhtään sellaista eläintä. Selkää pitkin värisi kylmät väreet, mutta joku sai miehen jatkamaan.

 Mies seurasi jälkiä kohti metsän reunaa. Hän kuitenkin jähmettyi paikoilleen kuullessaan karjaisun, joka ei ollut inhimillinen, eikä edes eläimellinen. Karjaisu oli kuin jostain toisesta maailmasta, se karmi selkäpiissä asti. Mies ei kyennyt liikkumaan, kun puiden takaa vaelsi olento. Siinä oli jotain ihmismäistä, mutta pian se oli poissa. Päässä sillä oli jonkin sarvieläimen kallo sarvineen päineen ja kallon ja olennon suusta tippui veripisaroita yksi kerrallaan värjäten lumen sen alla. Sen silmät silmät kiiluivat punaisena pimeässä. Sitten joku tai jokin tarrasi miestä olkapäästä.

 Tummatukkainen mies istui korkeassa teltassa, tai ehkä se oli jonkinlainen tiipii. Viimeiset kaksi tuntia oli lentänyt kuin siivillä, adrenaliini virtasi edelleen kehossa ja muistot olivat yhtä sumua. Toisaalta keitto, jota hän piti käsissään oli saattanut aiheuttaa sen sumun, sen piti rauhoittaa miestä. Hän yritti muistella tapahtumia, siellä oli se mies, ja se valkea susi. Missä Pazuzu oli? Missä valkea ori oli? Oliko se kunnossa? Viimeiset kysymykset jäivät leijailemaan ilmaan, kun tummahiuksinen mies nukahti.

 Aamulla Rickon heräsi vaivalloisesti siihen, kun teltan ovesta kajasti valoa. Ovensuulla oli mies. Hän hymyilee ja tervehtii Rickonia. "Olen Ajuksaq, se joka pelasti sinut eilen nahanvaihtajalta." Rickon vaikutti hämmentyneeltä, mutta muisti ystävällisen miehen hämärästi. "Tule, mennään aamiaiselle", jatkoi mies ja niin Rickon kapusi miehen mukana toiselle teltalle.

 Ajuksaq oli heimonsa päällikkö. Hänellä oli kumppaninaan valkea susi Akele. Rickon oli nähnyt Akelen kerran. Hän oli ollut tarpomassa metsässä, etsimässä ruokaa. Silloin hän oli jälleen kompuroinut ja noustessaan ylös kellertävät silmät tuijottivat miestä. Esiin astui valkea susi, jota mies oli sitten hädissään juossut karkuun. Akele oli kuitenkin ystävällinen ja ilmeisesti auttanut Rickonin pakoon edellisenä iltana. "Entä Pazuzu? Onko se kunnossa?" Kysyi Rickon äkisti. Ajuksaq vislasi ja valkea ori ravasi telttojen välistä kuin käskystä. Se oli ystävystynyt Ajuksaqiin ja heimoon jo aiemmin, koska heimo auttoi laakson villihevosia selviytymään talvesta. Vastalahjaksi hevoset tarjosivat viisauksiaan ja ystävyyttään, kumppanuuttakin. 

 Rickon sai lahjan alkuperäiskansaheimolta: ruokaa ja tarvikkeita talvesta selviytymiseen. Ajeksaq ystävällisenä kertoi Rickonin myös olevan tervetullut kyläilemään milloin tahansa. Akele saattoi kaksikon takaisin mökille ja Rickon antoi sille vastalahjaksi viimeisen kaninsa. Mies oli oppinut heimolta paljon ollessaan vieraana muutaman päivän. Tarvikkeiden lisäksi mies koki, että oli saanut kansalta vielä suuremman lahjan. Hän oli oppinut heiltä vain muutamassa päivässä paljon. Hän oli oppinut luonnosta, yhteydestä luontoon ja eläimiin, eläimistä. Se oli hänelle arvokasta. Hän oppi myös nahanvaihtajasta, jotta osaisi varoa hirviötä. Myös jatkossa. Se pelkäsi vuoria, joten tallilla ei ollut hätää. Rickon oppi myös sukunsa historiasta jotain uutta. Alkuperäisheimot olivat hänen oman sukunsa takia olleet pitkään ahtaammalla ja ahtaammalla kunnes he olivat paenneet Salalaaksoon. Yhteenottoja ei ollut, mutta Rickon toivoi voivansa muuttaa historiaa niin, että hänen sukunsakin ja muut uudet asukkaat olisivat oppineet elämään alueella luontoa enemmän kunnioittaen.

Samojen tulten alla

  Lopulta auringon valo valaisi päivästä yhä enemmän ja enemmän, lumi suli hitaasti ja puut kasvattivat nuppuja, joista hitaasti avautui uusia lehtiä. Kevättä pidetään uudelleensyntymisen vuodenaikana. Rickonilla oli levännyt ja stressitön olo. Oli aika pakata kamppeet ja lähteä kohti kotia. Tummatukkainen mies kävi vielä hyvästelemässä uudet ystävänsä yhdessä valkean orinsa kanssa. Sitten hän kiipesi orin selkään ja he lähtivät tallustamaan kohti vuoria.

 Siihen nähden, että miehen suunnitelmana oli erakoitua moneksi kuukaudeksi, hän oppi yllättävän paljon. Oli silti mukava palata kotiin rakkaiden ihmisten luokse. Linnut lauloivat kevät virttä ja kukat kasvoivat jo vuortenkin rinteillä, aurinko lämmitti kasvoja ihanasti.

 Tallille palatessaan vastaanotto oli paras mahdollinen sillä Mark oli juuri sopivasti ulkona matkalla takaisin kartanolle. Tummahiuksinen juoksi aviomiehensä syliin ja he halasivat pitkän tovin. Myöhemmin Mark esitteli joululahjaostoksensa ja he vaihtoivat tapahtumat keskenään iloisena Rickonin paluusta.

Markin onnettomuus (2021)

Tunturi käveli hangessa, myrskyinen sää teki siitä hiukan vaivalloista. Vieressä linkutti Tunturin omistaja Mark, sillä ei ollut kaikki hyvin. Orilla ei ollut kylmä, ihmisellä kuitenkin oli. Se oli ihan jäässä. Pian tallipihan lyhdyt näkyivät jo, ja parivaljakko kaartaa kotipihalle. Huolestunut mies, Rickon juoksee vastaan ja nappaa Markin. Hän huhuilee Janea ja soittaa puhelimellaan.

Ei mene kauaa, kun kovaääninen auto kaartaa pihaan, he vievät Markin ja Rickon juoksee perässä, jotta ehtii mukaan. Jane pitää nyt orin jäätyneistä ohjista kiinni. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui, ei edes Mark muista mitä tapahtui. Mutta ei kukaan kuunnellut Tunturia... Se olisi halunnut kertoa mitä tapahtui, sillä se on ainut, joka tiesi.
Kovaäänisen ajoneuvon ääni raikuu kaukana, ja Jane hoitaa orin sekä vie tämän tarhaansa. Tunturi jää odottamaan, että joku kuuntelisi.

 Rickon odottelee Markin heräämistä. Sairaalassa on rauhallista ja hiljaista. Ulkona sataa lunta hiljaiseen tahtiin. Mark alkaa heräilemään ja Rickon ilahtuu. He rupattelevat hetken, kunnes lääkäri tulee kertomaan huonot uutiset...
Mark saisi käyttöönsä pyörätuolin väliaikaisesti, proteesin tekemisessä kestäisi hetki, joten hänet kotiutetaan pyörätuolin kanssa pian. Uutiset painavat, miten rakkaan harrastuksen nyt käy? Entä yhteiset kävelylenkit aviomiehen kanssa.. pelottaa...
Epätietoisuutta kerrakseen.
Niin on Tunturillakin, se odottaa tarhan reunalla, ihmettelee missä omistaja on? Miksei Mark ole jo tullut? Mitä sille kävi? Kukaan ei ole vieläkään kysynyt orilta, mitä tapahtui..

 Mark on päässyt kotiin jo muutama päivä sitten. Hän on ihan murtunut... Rickon käyttää häntä välillä lenkeillä hevostarhoilla, vaikka Mark vastusteleekin. Miehellä ei ole kauheasti toivoa tulevaisuutensa suhteen, miettii vain että ikuisestiko tässä pyörätuolissa pitää olla ja pääseekö ikinä enää hevostelemaan kunnolla. Entä pitkät kävelylenkit ja vaellukset? Tunturi on aina innoissaan nähdessään Markin. Mutta hämmentynyt kun Mark ei reagoi tuon pyörimiseen. Voisitko kuunnella minua? Haluan kertoa mitä oikeasti tapahtui!

 Mark ei ole joka päivä jaksanut käydä edes ulkona. Tunturi on ollut huolissaan ja karkaillut Markin ikkunan alle. Se löytyy sieltä joka aamu. Ori haluaisi edelleen kovasti kertoa, mitä sillä on mielessä. Toivottavasti joku pian tajuaisi... Jane on yrittänyt ottaa Tunturia mukaan vaelluksillekin, mutta ei auta. Aina kun orilla on aikaa, se karkaa takaisin ikkunan alle.

 Sol tuli käymään Blacklakessa, Mark on jo saanut jalkaproteesinsa, muttei ole valmis vielä hevosen selkään. Tunturia kuitenkin edelleen vaivaa jokin. Kun Sol tuli paikalla, Tunturi juoksi suoraa miehen eteen. Orilla oli edelleen asiaa. Sol ymmärsi mitä oli meneillään. He seisoivat siinä pitkään, ihan hiljaa.

 Kesällä Rickon hankki miehelleen yllätyksen, kiltin ja rauhallisen BESH-rotuisen puoliverisen. Se oli vieläkin kuitenkin vain yllätys, tummatukkaisella oli suunnitelmia aviomiestään varten..

 Mark kiipesi ruskean hevosen selkään. Se tuntui oikealta, se tuntui mahtavalta, se tuntui lujalta. Ei huolia eikö murheita. Hän juoksi kovaa, niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. He olivat yhtä. Se tuntui hyvältä, mies ei ole juossut aikoihin.... Mark herää siihen, kun Pepita hyppää tämän vatsan päälle. Ah, se oli unta. Oli aika mielenkiintoinen uni... unessa hänellä oli hetken aikaa ollut jalat, joskin ei omansa, vaan tuon hevosen. Mies kertoi aamupalapöydässä unesta aviomiehelleen. Tämä melkein purskautti teet suustaan, kun Mark kuvaili hevosta, jolla oli ratsastanut....

 "Mark, pue vaatteet, mulla on sulle yllätys!" Tokaisi Rickon aviomiehelleen pirteänä tullessaan sisälle kartanoon. Mark lopetti piirtämisen ja katsahti Rickoniin. "Oookei.." mies mumisi ja kuljetti itsensä takin luokse. Sen puettuaan Rickon lähti työntämään miestä tallille päin, kohti kenttää. Mark hämmentyy, ja pieni paniikkikin taitaa iskeä. "Häh, kentälle, mitä me kentällä!" Tämä parahtaa. Rickon vastaa: "mun mielestä sä oot vältellyt hevosia liian pitkään... sun on aika mennä selkään." Mark vaikeroi. "Mä en pakota sua, tiedäthän, mutta mä kannustan sua siihen, jos sä haluat." Jatkaa Rickon. Mark nyökkää, tämäkin tajuaa, että hänen on ehkä vihdoin yritettävä. Kentälle päästyään tuo hämmentyy. Hän luuli näkevänsä valkean orinsa, mutta kentällä seisoikin rautias ori. "Ku-kuka tuo on?" Kysyy Mark. "Mä ajattelin, että Tunturin selkään paluu voisi olla hankalaa tapaturman takia, se on niin innokas eikä ehkä jaksaisi pysyä housuissaan sut nähdessään. Mä ostin meidän molempien nimiin Vonkaleen.." Rickon vastaa, mutta lause jää kesken kun Mark hengähtää yllättyneenä ja peittää suunsa käsillään. "T-tuo hevonen!" Hän parahtaa. Rickon katsoo hämillään miestään ja odottaa jatkoa. "tuo on se hevonen mun unessa, jolla ratsastin kaulanarulla!" Jatkaa Mark. Rickoninkin ilme muuttuu yllättyneeksi.

Kentällä Rickon selittää, lupaavansa ottaa Markin heti alas selästä, kun tuo haluaisi, ja jos Mark haluaisi oppia ratsastamaan myöhemmin uudestaan, Aaron oli tarjoutunut istuntaopettajaksi. Jane oli mukana, oltiin kentällä pienellä porukalla, ettei tulisi ihmisten katseista stressiä. Sitten Rickon auttoi Markin selkään. Tämä melkein pidätti hengitystään, mutta Rickon sanoi: "hengitä Mark, hengitä ooooiiiikein syvään!" Mark antoi itselleen tilaa hengittää, hän peitti kasvonsa kädellään, koska se tuntui niin... erikoiselta olla hevosen selässä. Rickon tsemppasi vieressä, mies oli pärjännyt hienosti! Jane taas? Hän mietiskeli omiaan.

Pian Mark halusikin alas, mutta lupasi haluta pian takaisin selkään, ensikerralla voitaisiin jo ehkä kokeilla käyntiä!

Siitä alkoi uusi luku miehen elämässä, mutta miten kävi Tunturin?

//Tavallaan olisi tehnyt mieli kirjoittaa tarina kokonaan uudestaan, mutta kun kerrankin olin sanaisen arkkuni jo valmiiksi avannut, halusin pysyä uskollisena alkuperäiselle tarinalle!

2021 Talvivaelluksia

 Tähän postaukseen on yhdistetty tarinoita neljän eri sarjakuvan pohjalta kahdesta eri tapahtumasta.

Hiihtomäen vaelluskisat Janen näkökulmasta

 Jane katselee puhelimeltaan säätiedotusta auton takapenkiltä. Pyryttää vielä monta tuntia. Jane pohtii sitä, miten vaelluskisat tulevat menemään jos sää on tällainen. 

 Ratsukoiden lähtö on porrastettu ja Jane on alkupäässä, Mark, veljen aviomies taas loppupäässä. He vaihtavat muutaman sanasen vielä, kunnes eräs kilpailujen järjestäjistä avaa mikrofooninsa ja alkaa puhumaan. Jane kuuntelee tarkkaan ja saa sekä hakee kaikki tarvittavat tarvikkeet piakkoin.

 On naisen vuoro lähteä matkaan ja niin hän lähteekin. Matka alkaa hienosti ja nainen valikoi turvallisemman sinisen reitin ensimmäisessä risteyksessä. Pyrytys on alkanut jo laantua ja matka kulkee verkkaisesti. Tiellä on kaatuneita puita ja ratsukko ylittää ne keveästi. Matkalla vastaan tulee porolaumakin, Jane odottaa hetken ja jatkaa matkaansa, kun porot eivät ole enää tiellä. Levähdyspisteellä on hyvä ottaa rennosti ja sitten matka jatkuu taas, kylmä pohjoistuuli tuivertaa, mutta yöpaikka on pian lähellä. Matkan aikana Vekku kuulee erikoisia ääniä, ja Jane ilmoittaa niistä radiopuhelimella eteenpäin jatkaen kuitenkin matkaa.

  Aamulla on kova pakkanen ja erittäin liukasta, matka kuitenkin etenee hyvin hangen puolella tarmokkaan vuonohevosruunan kanssa. Matkaa ei ollut enää paljoa jäljellä ja loppujen lopuksi Jane pääsee maaliin ja tulee toiseksi.

Hiihtomäen vaelluskisat Markin näkökulmasta

 Mark istuu autossa Janea vastapäätä ja katselee maisemia, ulkona pyryttää kovaa ja Janen mukaan sille ei ole hetkeen loppuakaan.

 Kilpailut alkavat ja ratsukko toisensa jälkeen lähtee porrastetusti matkaan. Pian Mark ja Tunturi pääsevät aloittamaan taipaleensa. He valitsevat risteyksessä vaikeakulkuisemman punaisen reitin. Ensimmäisenä esteenä ratsukolle esiintyy paksu lumikerros, jossa tulisi kahlata. Vaihtoehtona olisi myös kiertoreitti, mutta Mark ja Tunturi lähtevät päätä pahkaa kahlaamaan hankeen. Illan hämärtyessä lyhtykin sytytetään. Polku on vaikeakulkuista ja tiheää, mutta matka taittuu aikalailla mutkitta.

 Ratsukko törmää matkallaan myös puroon, josta Tunturi saa juodakseen ja Mark pullonsa täytettyä. Sitten yöpaikkakin häämöttää. Paluumatka menee sinistä reittiä, joka on punaista vähän helpompi. Ratsukko saapuu maaliin loppujen lopuksi neljänsinä. 

Valkyrian talvipäivänseisauksen juhla Rickonin näkökulmasta

 Rickon saapuu paikalle matkakumppaneidensa kanssa vähän ennen kymmentä. Kymmeneltä alkaisi varustautuminen. Ensin oli kuitenkin esittäytyminen, joka oli miehestä vähän vaivaannuttavaa. Sen jälkeen on hevosten hoitaminen ja varustaminen, Rickon toimii tapansa mukaan eli harjaa ratsun molemmilta puolilta, erityisesti satulan kohdalta. Tämän jälkeen hän putsaa kaviot ja letittää jouhet kun ajasta ei ole puutetta. Sitten mies varustaa tammansa ja lopulta itsensä. Rickonia hiukan jännittää, koska hän ei ole vieläkään tutustunut tammaan kunnolla, vaikka se oli ollut hänellä jo pian melkein vuoden.

 Sitten kun kaikki ovat varustautuneet, aletaan nousemaan selkään ja muodostamaan jonoa. Käydään myös läpi eri asioita ja käytäntöjä, kunnes matka alkaa. Kun ravipätkä alkaa, Chevy innostuu niin, että meinaa alkaa ohittelemaan. Tämän seurauksena satula luisuu ja Rickonin täytyy pysähtyä korjaamaan tilanne. Sitten matka jatkuu taas.

 Seuraavaksi edessä on kivikkoinen reitti, suurikokoinen tottumaton Chevy voisi olla melko kömpelö kyseisenlaisilla teillä ja niin käykin, että tamma kompastuu omiin jalkoihinsa. Mies hätkähtää, mutta ratsukko selviää säikähdyksellä tilanteesta. Lopulta pysähdytään pienelle tauolle ihailemaan maisemia, jonka jälkeen tulee pidempi ravipätkä, joka sujuu Rickonilta ja Chevyltä hienosti ravaten reippaasti.

 Loppumatka vie kohti kotaa, kaikki innokkaat ratsut ovat rauhoittuneet ravipätkän jäljiltä ja niin myös Chevy, joka henkäisee rauhallisesti Rickonin antaessa vähän ohjaa. Metsät reittien varrella ovat upeita, varsinkin henkeäsalpaavat aarniometsät. Lehdot ja pellotkin ovat talvisessa maisemassa kauniita. Lopulta saavutaan sekametsään ja kodalle, jossa hypätään alas selästä ja löysätään hevosten vöitä, suitsetkin riisutaan, annetaan hevosillekin tauko. Sitten olisi ratsastajienkin tauon vuoro.

 Rickonia väsyttää, mutta pulla ja kuuma juoma maittaisi. Rickon saa kupposen kahvia ja tikkupullan paistettavaksi, harmillisesti pulla kuitenkin jää raa'aksi. Pian ulkoa kuuluu levotonta kopsetta, osa hevosista on sotkeutunut kiinnitysnaruista itseensä ja toisiinsa. Selvittelyissä menee kymmenisen minuuttia, mikä ei ole paha aika ollenkaan ja pian vaellus saa jatkua. 

 Porukka lähti etenemään rauhallista reittiä. Sitä kuljettaisiin käynnissä ja se olisi varmasti helpoin reitti myös. Matkalla on eräs tienylitys, mutta se sujuu mutkattomasti koko ryhmältä. Reitti kulkee jälleen kauniissa metsässä ja mies ihailee maisemia, oksalla kiipeävä oravakin kiinnittää huomion. Reitti jatkuu loivasti kalliota pitkin, vetäjältä tulee varoitus kulkea varovasti, mutta Chevy kompuroi matkalla joka tapauksessa. Siitä selvittiin kuitenkin jälleen säikähdyksellä ja tamma herää sen verran ettei kompuroi sen jälkeen enää. Kalliolta näkymä on upea ja auringon lasku värjää pilviä, joista on alkanut sataa hiukan lunta. Lumentulo ei vielä haittaa matkaa jatkumasta, koska reitti on Valkyrian hevosille tuttu, mutta pian lumisade sakenee.

 Edestä tulee jälleen ohjeita: Seuraa edellä kulkevan häntää. Rickon yrittää pitää huolen siitä, etteivät he poikkea polulta, mutta lumisade on hankalan sakeaa. Monet alkavat laulaa joululauluja, jotta jokainen pysyisi mukana. Pian kuitenkin laulu hiljenee, lumisade on niin sankkaa, että Rickon sulkee silmänsä. Miehen on pakko luottaa Chevyyn. On epävarmaa, onko kaksikko jäänyt jälkeen vai johtuuko äänten vaimeneminen vain lumisateen sankkenemisesta. Pian miehen on kuitenkin pakko raottaa silmiään ja vilkaista, muita ratsukkoja ei näy...

 Pian Rickon kuitenkin kuulee taas hevosten kavioiden narskuntaa lumessa ja joululaulujen vaimeaa ääntä, myös muita eksyneitä oli tullut kaksikon perässä ja porukka huomaa päätyneensä metsän suojiin.

 Sitten yhtäkkiä, kuin seinään, lumisade lakkaa ja pakkanen kiristyy. Kosteus sataneesta lumesta muuttuu sekunneissa kuuraksi Chevyn karvalla ja pian tamma pysähtyykin suostumatta liikkumaan eteenpäin pyynnöistä huolimatta. Kylmä hiipii miehen takin alle ja vapisuttaa koko kehoa, Rickon yrittää katsella ympärilleen etsien syytä Chevyn reaktioon tuloksetta. Metsän peittää painostava tunnelma. Sitten kevyt tuuli nostattaa ilmaan lunta, ja tanssii ohuella hangella. Se vaikuttaa miltei yliluonnolliselta ja saa ratsukon olon erittäin epämukavaksi. Lopulta Chevy päättää, että nyt on taas aika jatkaa matkaa ja koko poppoo pääsee lähtemään eteenpäin.

 Tallin lämmössä on mukavampi jo muistella, kuinka lopulta koko ryhmä löydettiin ja jatkettiin hyvällä menestyksellä takaisin tallille. Rickon riisuu tammansa varusteista ja hoitaa tammaa lempeästi ja rauhassa, nyt kyllä väsytti. Chevy saa myös lämmintä melassimehua ja tämän jälkeen se pääsee pihattoon viettämään iltaansa. Rickonin matka taas jatkuu pitoihin. Pöytä oli täynnä ruokaa, jota moni katsoi himoiten. Rickon nirsona kuitenkin ohitti monet ruoat ja sai lautaselleen vain yrtein maistettua riistaa, haudutettuja juureksia (ja kaalia, jonka mies jätti lautasen reunalle), voita ja juhlaleipää sekä keitettyjä perunoita.

 Kun ruoka on nautittu, on musiikin aika, vierailta kysellään suosikki lauluja soitettaviksi, mutta Rickonilla ei ole antaa mitään. Mies kuitenkin kuuntelee mielellään muiden lempilauluja. Musiikki inspiroi tansseihin ja jopa piiritansseihin. Rickonia ei kuitenkaan tanssi kiinnostanut ja hän käy hakemassa lautaselleen jälkiruokia, torttuja ja pipareita muun muassa. Tämän jälkeen hän etsii mukavan nurkan, jossa voi syödä herkkupöydän antimia ja katsoa tanssia, naureskellen itsekseen mielessä kuinka jos Jane tai Mark olisi paikalla, hänkin joutuisi tanssimaan.

 Kun on lahjojen vuoro, Rickon muistelee tuoneensa mukanaan myös yhden lahjan, joten hänkin käy nappaamassa kuusen alta itselleen lahjan, paketista hän saa villaisen ratsastushameen. Mies naureskelee lahjalle, muttei ehkä tajua, että tulevaisuudessa siitä voisi olla hyötyäkin! 

 Pian väki alkaa vähetä, mutta Rickonia ei huvita lähteä vielä. Juhlista tulee jatkot ja juomatkin vaihtuvat pikkuhiljaa jatkoille sopivammiksi. Tuvassa aletaan pelaamaan korttipelejä, joka ei miestä aluksi meinannut kiinnostaa, mutta kun puhuttiin Viikinkipelistä, innostui Rickonkin. 

 Myöhemmin jotkut juhlijat keksivät kilpailla avannossa siitä, kuka kestäisi kylmässä kolossa pisimpään, miestä ei kuitenkaan kiinnostanut enää kalista, mutta kannustusjoukkoihin ja jopa vedonlyönteihin hän osallistui. Vedonlyönnin Rickon kuitenkin hävisi ja tämän seurauksena hän sai haasteeksi juoda ison kupin sahtia yhdeltä istumalta. Se jää kuitenkin kunkin pääteltäväksi miten siinä onnistuttiin. Juhlainnostus kuitenkin vain kasvoi ja Rickon oli mukana pirskeissä viimeisten joukossa, kirjaimellisesti, koska mies sammui lopulta tuvan lattialle viiden aikoihin. Unen määrä lopulta jäi aika alhaiseksi ja vointi oli aamulla herätessä aika kehno.

Valkyrian talvipäivänseisauksen juhla Aifricin näkökulmasta

 Aifric saapui Valkyriaan hiukan ennen kymmentä. Pitkä vaaleahiuksinen nainen ottaa saapujia vastaan ja esittäytyy Kidaksi. Tallissa on höriseviä kauraturpia jo odottamassa ratsastajiaan. Ensin on kuitenkin pikainen esittäytyminen, joka sujui helposti ja nopeasti punatukkaiselta naiselta.

 Aifric katselee hevostarjontaa ja kysyy Kidalta: "Onko Kultakutri vielä vapaana?" Kun nainen vastaa myöntävästi, Aifric kertoo haluavansa ratsastaa kultaisella suomenhevostammalla vaelluksessa. Kultakutri merkataan Aifricille ja hän lähtee hakemaan tamman hoitovälineitä ja varusteita.

 Aifric on ehtinyt jo hetken harjailla Kultakutria, kun Kida tulee kertomaan tammasta hiukan naiselle. Tamma kuulemma rakastaa maastoilua ja on metsässä kuin kotonaan. Kultakutri on kuitenkin herkkä päästään eikä ohjiin kannattaisi Kidan mukaan jäädä roikkumaan. Aifric nyökkää sen merkiksi, että on ymmärtänyt Kidan ohjeen ja nainen heittää lopuksi vitsillä vielä: "Paksusta harjasta voi kyllä sitten hyvin mielin ottaa tukea jos siltä tuntuu, ja sille voikin tehdä paksun letin kauhukahvaksi!"

 Kun hevosten hoitaminen ja varustaminen oli saatu valmiiksi, kokoonnuttiin pihalle. Kida tarkisti vielä ratsut ja sitten noustiin selkään ja muodostettiin jonoa. Aifric kävi hakemassa lainaan villaisen ratsastushameen, jotta kylmä ei tulisi heti ratsastuksen aikana. Ohjeetkin käytiin läpi tarkasti, ennen kuin lähdettiin matkaan. 

 Kun polku muuttuu leveämmäksi, on ravipätkän aika. Kultakutri kuitenkin innostui niin, että teki yllättävän liikkeen sivulle ja satula luisuu vinoon. Aifric joutuu tulemaan alas ja korjaamaan tämän, jonka jälkeen jatkaa takaisin omalle paikalleen jonossa. Pian pysähdyttiin hetkeksi ihailemaan maisemaa, jonka jälkeen jatkettiin tieosuutta pitkin reippaassa ravissa. 

 Pian päästäänkin jo kodalle, jossa on ansaittu tauko. Aifricia väsyttää, mutta hommat ennen lepäämistä hoidetaan kyllä hyvään malliin. Kultakutri saikin hyvän kasan heinää mussutettavaksi. Kun tarjottavia aletaan jakaa, Aifric pyytää itselleen kupin kuumaa glögiä ja tikkupullan paistettavaksi. Pulla kuitenkin loppujen lopuksi jää hiukan raa'aksi. 

 Hetken päästä hevoset alkavat meluta hermostuneesti, ja kun vaeltajat pääsevät kodan ulkopuolelle katsomaan, mikä meininki, huomaavat he hevosten sotkeutuneen kiinnitysnaruihinsa. Kaikki tekivät hyvää yhteistyötä ja hevoset saatiin selvitettyä 25 minuutissa. Sekamelskan jälkeen kotapaikka siivottiin ja hevoset varustettiin. Paluureitiksi valikoitui vauhdikkaampi reitti. Palattiin siis hetken matkaa samaa reittiä, mutta käännyttiin toisaalle yhdessä risteyksessä. Kuljettiin jälleen ravissa, mutta kyyti oli tällä kertaa verkkaista ja pomppuisaa. Se ei kuitenkaan naista sen kummemmin häirinnyt, vaikka epämukavaa kyyti oli.

 Vauhti hidastuu käyntiin tienylityksen takia. Ylitys sujuu aluksi hyvin, mutta pian tietä pitkin porhaltaa auto. Kultakutri säikähtää ja loikkaa tien ja ojan yli yhtäkkiä. Aifric ei kuitenkaan tipahda ja siitä selvittiin säikähdyksellä. Tienylityksen jälkeen tulee pitkä pätkä, joka Kidan mukaan aloitettaisiin tasaisella ravilla ja urien vaihtuessa tasaiseksi tieksi, saisi päästellä laukassa niin lujaa kuin uskaltaa. Sen jälkeen matka jatkuisi hitaassa laukassa tai muussa askellajissa. Kun matka jatkuu, ilmassa leijuu odottava tunnelma, kaikki ratsastajista hevosiin odotti laukkapätkää innoissaan.

 Matka laukkapätkälle oli pitkä ja moni ratsu ja ratsastaja oli uupunut, kun laukkapätkä vihdoin avautui koko joukon eteen. Moni kuitenkin nosti laukan ja osa pääsi päästelemäänkin. Kultakutri heräsi heti eloon, mutta Aifric ei halunnut antaa sen laukata aivan täysillä. Tamma kuunteli naisen ohjeita kuuliaisesti ja vauhdin hurmastakin ratsukko pääsi nauttimaan, vaikkei täysiä päästeltykkään.

 Aurinko alkoi laskemaan ja metsä hämärtymään. Rauhoittava tasainen kavioiden kopina oli ainut ääni minkä pystyi kuulemaan. Polku kapenee ja joukkio siirtyy käyntiin ja hevoset puuskuttavat tyytyväisinä. Moni Aifric mukaan lukien antaa ratsulleen pitkät ohjat ja hevoset venyttävät kaulojaan tyytyväisenä pärskien. Jotkut retkiläisistä alkavat jutustelemaan laukkapätkästä, mutta Aifric sulkee silmänsä jääden kuuntelemaan niin metsää, hevosia, kuin puheensorinaakin. 

 Aifric avaa silmänsä valpastuen, kun ilma käy yhtäkkisesti kylmemmäksi ja valo katoaa nopeasti - liian nopeasti. Koko poppoo hiljenee samalla sekunnilla ja painostava tunnelma saa hevosetkin hermostuneiksi. Kida kehottaa kaikkia ottamaan ohjat tuntumaan ja Aifric keräilee hitaasti muiden mukana ohjia käsiinsä katsellen ympärilleen valppaasti. Pian Kultakutri pysähtyy törmätessään Liisukan pyllyyn. Tämän jälkeen tamma nostaa päänsä korkealle korvat ojossa pimeään metsään. Aifric katselee suuntaan, jota Kultakutri tarkkailee valppaana ja yrittää löytää sen, mikä tamman sai valpastumaan äkisti. Pian nainen huomaakin vastasataneelle lumelle painautuneet jäljet. "Erikoista", miettii nainen mielessään. Kavionjäljet, olivat aika erikoisessa paikassa, eikä ne voisi kuulua kenellekään ratsukoista. Nainen kuitenkin seuraa katseellaan jälkiä ja pian hänen sydämensä hyppää kurkkuun järkytyksestä, kun jäljet muuttuvat sorkan jäljiksi ja sitten tassun jäljiksi! "Mikä-", nainen kuiskaa, kuumotus valtaa koko kehon ja Aifric on juuri aikeissa ilmoittaa Kidalle oudoista jäljistä, kun outo karjaisu täyttää metsän, se ei ole ihmisen, eikä minkään eläimen karjaisu. Se muuntuu ensin mylväisyn kautta ulvonnasta tuskaiseen ja raastavaan rääkäisyyn, joka saa sydämen jättämään lyönnin välistä ja tärykalvot kirvelemään. Nainen ehtii nähdä äänen suunnasta vielä pelottavasti tuijottavan silmäparin, ennen kuin Kultakutri lähtee muiden mukana kollektiivisestä päätöksestä täyttä laukkaa pois tästä paikasta.

 Kun joukkio on päässyt takaisin tallille, saa hikiset ja väsyneet ratsut ansaitsemansa hoitohetken. Kun hoitohetki oli suoritettu, päätti Aifric jättää Kultakutrin kuitenkin talliin kuivattelemaan, se oli kuitenkin sen verran hikinen, ettei sitä viitsinyt pihattoon viedä vilustumaan. Aifric kuitenkin tulisi myöhemmin vaihtamaan sille loimen ja viemään sen pihattoon loppu yöksi. Nyt olisi kuitenkin aika unohtaa karmaisevat metsän tapahtumat ja lähteä viettämään pirskeitä. Aifric lappasi kaikennäköistä hyvää lautaselleen ja istui pöytään nauttimaan annoksestaan nälkäisenä. Pian kun musiikki saa ihmiset innostumaan tanssimisesta, Aifric hyppää hetkeksi mukaan. Pian hän kuitenkin valuu muutaman muun mukana herkkupöytään nautiskelemaan vähän lisää. Lahjojen vaihdossa nainen saa villaisen ratsastushameen, mistä tämä riemastuu, koska oli tänään huomannut sen olevan näppärä vaate! Kun juhlat kääntyvät jatkoiksi, päättää Aifric kuitenkin, että nyt olisi aika lähteä rauhoittumaan.

 Aifric aloittaa Kultakutrin viemisellä pihattoon, jonka jälkeen hän osallistuu vielä iltatalliin tuvan eteisen puolella törmäämänsä Varpun ehdotuksesta. Aifric saa tehtäväkseen syöttää hevosille väkirehuja, joka ei ole naisen mielestä ollenkaan paha tehtävä. Iltatallin jälkeen Aifric osallistuu vielä kummitustarina kokoontumiseen pihamökin puolelle. Aifric kertoo hiukan Blacklaken alueen omista myyteistä, sekä vaelluksella kokemastaan hurjasta tapahtumasta, jossa osa osallistujista oli myös mukana. Kaikki kuitenkaan eivät olleet nähneet tuijottavia silmiä ja jotkut olivat ehtineet nähdä sillä savuiset sarvet. Aifric yritti saada paikallisilta osallistujilta selville, olisiko olentoon liittyen jotakin tietoa, koska tällaisista otuksista on kirjoitettu aina...

 Kauhutarinahetken jälkeen osa saavat päähänpiston: hiihtoratsastusta yön pimeässä. Aifric ei kuitenkaan ajatuksesta innostunut, ensinnäkin se kuulosti vaaralliselta, toiseksi sääntöjen vastaiselta. Aifric kipaisi tuvan puolella varoittamassa henkilökuntaa osan porukan mahdollisista kommelluksista ja päätti sen jälkeen lähteä nukkumaan. Se otus pyöri vielä hetken naisen mielessä, kunnes pitkä rankka päivä otti veronsa ja nainen nukahti. Aamulla herätessään nainen totesi nukkuneensa komeat 12 tuntia makoisammin kuin koskaan. Lopulta oli kuitenkin aika pakata kamppeet ja lähteä kotiin.