Lumihiutaleet tanssahtelevat pihalampun valossa. Mark katselee hidasta tanssia ikkunan takaa ja huokaisee ikkunalasin huuruun. Hän nousee istumaan suoraan tuolilleen ja jatkaa keskeneräistä maalaustaan. Kuvassa on valkoinen suomenhevonen, Tunturi. Mies oli miettinyt orin lähettämistä ylläpitoon, mutta ylläpitokotia ei meinannut löytyä, joten hän pohti allapäin orin myymistä.
Mark otti itseään niskasta kiinni, selkään hän ei uskaltautuisi, mutta hän puki päättäväisenä talvivaatteet päälleen ja lähti lumisateeseen kohti hevosten tarhoja. Tunturi söi heinää, ja kun Mark kutsui sitä hiljaisesti värisevällä äänellään, valkoinen ori nosti päätään. Se tunnisti omistajansa, joka ei ollut pitkään aikaan tullut tapaamaan sitä, ensin se mietti, sitten se laukkasi höristen vaaleatukkaisen miehen luokse. Markilta vierähti pari kyyneltä poskelle, tuntui pahalta antaa hienon orin seisoa tarhassa ja muiden hoidettavana. Mark yritti pukea orille riimua, mutta se tuntui liian ylitsepääsemättömältä, joten hän lähti konkkaamaan kohti tarhan ovea, ties kävikö luovuttaminen mielessä, mutta kun valkea ori seurasi miestä portille, päätti tuo jatkaa.
Mark oli harjannut oriinsa varovaisesti, jonka jälkeen hän valjasti rauhassa seisovan pöperöitään syövän suomenhevosen. Saatuaan kiinnitettyä kärryt, oli jo pimeää. Lunta oli vasta hento pinta, eikä olisi ollut muutenkaan tarpeeksi reen käyttämiseen. Mies hyppäsi kärryihin ja maiskautti, ori lähti saman tien reippaaseen käyntiin. He kääntyivät pihalta tielle ja jatkoivat eteenpäin pimeässä.
Valkean orin kaviot kopisivat kovaa jäätynyttä maata vasten tasaiseen tahtiin. Kylmä ilma kirveli miehen poskissa. Lumisade oli muuttunut sankemmaksi ja jäisemmäksi ja kaksikko yritti kääntyä leveämmällä kohdalla ympäri. Sitten jokin lähti viereisestä metsästä vauhdilla ja mies säikähti, se toi mieleen vanhoja muistoja onnettomuuden ajoilta. Hän lamaantui ja koitti suojella itseään, vaikka mitään ei todellisuudessa tapahtunutkaan. Tunturi huomasi tilanteen ja pysähtyi. Se laski päänsä matalalle, hengähti syvään ja rauhallisesti ja lähti sitten hitaasti, mutta varmin askelin kohti tallia. Pian Markin huomasi, ettei mitään pelättävää ollut. Hän ei kuitenkaan ottanut ohjia takaisin käsiinsä, eihän se ollutkaan tarpeellista, Tunturi osasi itsekin. Se oli niin hieno ori.. Taas suru hiipi miehen mieleen. "Tunturi voisi tehdä jonkun toisen iloiseksi, minua vain pelottaa sen kanssa", hän ajatteli mielessään.
Lumisade oli loppunut, kun Mark vei Tunturin takaisin tarhaan. Se hörähti surumielisenä omistajansa perään, kun mies heitti sille porkkananpalan ja lähti takaisin kartanolle. "Voi olla, että tämä oli meidän viimeinen hetki yhdessä", pohti Mark mielessään. 1/12
Aamulla Mark kertoi ajatuksistaan aviomiehelleen ja Janelle aamupalapöydässä. "Olisi ehkä parempi, että Tunturi tekisi jonkun toisen iloiseksi, ja toisaalta sekin saisi arvoisensa omistajan", Mark kuvaili tilannetta. Keskustelukumppanit lohduttivat ja tukivat miestä. Ehkä niin olisi paremmin. Jane halusi piristää ja pyysi Markia mukaan tapahtumasuunnitteluihin. Mark lähti ilahtuneena mukaan.
Kun kaksikko lähti ensimmäisinä ulos kartanosta, näky oli erikoinen. Kaura- ja pelletti pusseja revittynä pitkin poikin pihaa ja sisältö levitettynä. Jalanjäljet olivat jo peittyneet lumeen, joten tekijää ei saanut kiinni. Jane pisti aamun innokkaimmat tallilaiset työn touhuun ja lähti Markin kanssa suunnittelemaan tulevaa joulumaastoa.
Myöhemmin Mark sai Tunturin ylläpitoilmoitukseen vastauksen eräältä lupaavalta nuorelta. Mark kertoi tuolle viestien välityksellä miettineensä myös myyntiä ja pian ostosopimus tehtäisiin ja Tunturi lähtisi uusille teille. Se tuntui surulliselta, mutta myös toiveikkaalta. 2/12
Kylällä puhuttiin tonttujen palanneen. Eräs vanha kylänoita kertoi kyläkoulusta aikaisin kotiin lähteville lapsille, kuinka tontut katosivat näiltä main ja kuinka ne palasivat takaisin. Huelle se kuulosti hullulta, eksoottiseltakin. "Ei meillä ollut tonttuja kotona", hän ajatteli mielessään. Osa jutuista oli kulttuurishokki tänne hänen muutettuaan, mutta hän uskoi tottuvansa niihin nopeasti. Joulupukista hän oli kuullut, jotkut länsimaiset perheet kotopuolessa pitivät perinnettä yllä, niin hänelläkin oli muistikuvia siitä, kuinka hän oli nähnyt naapuritalon ovella paksun punaisiin pukeutuneen miehen pitkällä valkoisella parralla. Se oli hänestä kummallista.
Nyt noidaksi kutsuttu rouva puhui Huelle. Hän kertoi tontuista ja Hue vain nyökytteli. Sitten hän muisti, ettei täällä tarvinnut vain nyökytellä, joten hän kysyi: "A-anteeksi rouva, mitä tontut ovat?" Hetken hengähdyksen jälkeen hän vielä jatkoi: "E-en tiedä, mitä ne ovat, ei meillä ollut sellaisia." Muori hymyili ystävällisesti ja viittoi tyttöä istumaan viereensä matalalle kivimuurille. Muuri tuntui ulkohousujenkin läpi kylmältä, sellaista täällä oli. Kylmää. Mutta ihmiset olivat lämpimiä, niin Hue ajatteli. Noidaksi kutsuttu nainen esittäytyi: "Et taidakaan tietää minua vielä nimeltä, olen Helga." Hue nyökkäsi ja hymyili vienosti, sitten hän tajusi esittäytyä takaisin: "Hue, olen uusi täällä. Veljeni on vielä tunnin koulussa, joten ajattelin katsella vähän paikkoja." Helga nyökkäsi hymyillen ystävällisesti ja vastasi pikaisesti: "Niin, olet niitä Blacklaken lapsia." Odottamatta vastausta hän kaatoi nuorelle tytölle kuumaa mehua ja tarjosi pikkuleipää. Tyttö epäröi ensin hetken, mutta muisteli kaikkien olevan täällä niin ystävällisiä, että uskalsi ottaa vastaan tarjottavat.
Kuuma mehu lämmitti mukavasti villalapasten läpi ja Helgan selitys tontuista oli mielenkiintoista. Huen utelias luonne ei ollut pahitteeksi ja välillä hän kyseli lisää kysymyksiä, Helga oli tästä erittäin mielissään, koska kukaan nuori ei ollut koskaan yhtä innokkaasti kuunnellut hänen tarinoitaan. "Kylältä tontut katosivat noin kuusikymmentä vuotta sitten", selitti Helga. Hän eritteli syiksi muun muassa taikauskon hiipumisen, työnarkomanian ja sen, että moni alkoi ajaa tälläkin seudulla vain omia taloudellisia etujaan. "Nyt ne ovat palanneet, ja ne haluavat jekuttaa meitä!" Huudahti Helga pirteästi. "Ne testaavat, olemmeko heidän läsnäolonsa arvoisia", jatkoi nainen. Hue oli haltioissaan. "Nyt nyt, sinun kannattaa lähteä takaisin koululle, veljesi pääsee kohta tunnilta", keskeyttää Helga tarinankerrontansa. Aika oli rientänyt nopeaa. Hue kumarsi ja kiitti samaan aikaan, kertoi tulevansa kuuntelemaan tarinoita jatkossakin mielellään ja lähti kiireen vilkkaa kohti kyläkoulua. 3/12
Illallisella Hue kertoi innoissaan, mitä oli oppinut Helgalta. Veli näytti kummastuneelta ja muu perheestä tyytyväisiltä Tinaa lukuun ottamatta. Tina vaikutti aina melko kylmältä ja taikauskottomalta. Se ei kuitenkaan Hueta haitannut. Hän oli jo tottunut uuteen perheeseensä, muttei osannut vielä sanoa heitä perheenjäsenikseen. Hän kuitenkin ymmärsi, että oli ollut perheessä vasta vähän aikaa ja asiat voisivat vielä muuttua. Äiti oli aina sanonut häntä fiksuksi tytöksi, äiti on varmasti onnellinen huomatessaan Huen päässeen kouluun, näin nuori tyttö ajatteli.
Myöhemmin ennen iltapalaa Jane toi Huelle paksun kirjan. "Katsopas mitä löysin!" Hihkaisi Jane. Kirjan kannessa luki "Myyttejä ja tarinoita kyläläisten suusta ja kynästä". Hue oli haltioissaan, hän halusi tietää lisää ja kirja olisi varmasti loistava tapa paneutua paikalliseen mytologiaan. Hue kantoi kirjan huoneeseensa kiittäen Janea.
Iltapalalla Jane kertoi lapsille vielä pari ulkoa muistamaansa tarinaa, joita erityisesti Hue kuunteli innoissaan. Jane oli kertonut ne muutamaan kertaan leiriläisille ja vaeltajille, joten ne alkoivat olla jo helppoja muistaa. 4/12
Bao istui kyläkoulun nuorimmille oppilaille tarkoitetussa huoneessa. Siellä oli paljon muita lapsia ja muutama täti, jotka vahtivat heidän tekemisiänsä. Huoneessa oli leluja, piirustus- ja askarteluvälineitä, helppolukuisia kirjoja sekä paljon muuta. Keittiö oli seinän takana, siellä valmistettiin heille ja muille koulun oppilaille ruokaa sekä välipalaa. Kohta alkaisi päivän ainoa oppitunti, jossa he opettelisivat lukemaan, sen Bao oli jo alkanut oppia ymmärtämään. Sitten olisi välipala ja saisi leikkiä. Pian sen jälkeen isät tulisivat hakemaan heidät reellä, se olisi todella siistiä!
Karvainen hevonen puhalsi Bao naamalle lämmintä hevosen ruoalta haisevaa ilmaa. Se oli ällöttävää, mutta hauskaa, hän naurahti. Tummatukkainen mies, isä, nosti hänet varovaisesti syliinsä ja vaaleatukkainen mies vihreällä pipolla, toinen isä, maiskautti kullanväriselle karvaiselle hevoselle, joka lähti rauhassa pois päin kylältä, kohti kotia.
Kaviot narskuivat lumessa tasaiseen tahtiin, kun Benkku ravasi lumisella tiellä reki perässään. Bao heilutteli käsiään ilmassa ja huusi: "Kovempaa! Kovempaa!" Isät ja sisko nauroivat ja Mark maiskautti pari kertaa lisää, jonka jälkeen Benkku lähti rauhalliseen, mutta matkaa tavoittelevaan laukkaan. Bao oli innoissaan, Hueta vähän jännitti, joten hän takertui Markin käsivarteen. Pian Mark hidasti vauhtia antaen orille merkin "prrrrrrr". Bao oli juuri oppinut r-kirjaimen käyttöä, joten hän yritti matkia Markia. "Prrrlllll", hän päästi suustaan. Mark naurahti, "vielä vähän ärrrrää, niin hyvä tulee. Kyllä se siitä!" Hän tokaisi kannustavasti. "PRRRRRRL" Huudahti Bao ja Benkku pysähtyi keskelle lumista tietä kurkaten takana reessä istuvia ihmisiä hämmästyneenä. "Mene vain Benkku tsts!" Mark kehottaa oria naurahtaen. 5/12
Jane oli kuljettamassa viimeistä paketoitua lahjaa lahjavarastoonsa. Kun hän avasi oven, oli näky järkyttävä. Lahjat olivat tiessään. "Mihin iiihmeeseen ne ovat hävinneet, tännehän mä ne toin juuri pari päivää sitten!" Hän kuiskasi itsekseen. Hän mietti kaiken maailman skenaariot läpi, jossa hän olisi vienytkin ne eri paikkaan ja muuta vastaavaa, mutta lopputulema oli aina sama, lahjat olivat kadonneet. Hän muisti kylänoidan Helgan sanat: "Tontut ovat palanneet ja nyt ne jekuttavat meitä!" Jane ei ollut varma uskoako vaiko eikö. Vaikka hän nautti vanhoista tarinoista, hän suhtautui niihin silti terveen kriittisesti, vaikka uskoi myös siihen ettei kaikki ollut sitä miltä näyttää.
Jane mietti päänsä puhki, mitä tekisi, mutta luotti jollain tapaa Helgan sanoihin. Ne vain testaavat, ne tuovat lahjat takaisin, eikö vain? Niin hän ajatteli, tai ainakin yritti ajatella. Jane vilkaisi kelloa, ei ollut aikaa jäädä murehtimaan lahjoja, oli aika mennä suunnittelemaan joulumaastoa Markin kanssa. Nainen käppäili tallin kahvioon ja yritti unohtaa kadonneet lahjat. 6/12
Rickon oli vaatinut päästä hakemaan kuusta yksin. Markista ei olisi juurikaan hyötyä jalkaproteesinsa kanssa muutenkaan ja toisaalta tummatukkainen mies kaipasi vähän yksinoloaikaa. Ei sillä, perhe-elämä oli miehestä ihan mukavaa, mutta joskus sosiaalisuusmittari tuli vain täyteen, onneksi tallilla ja kartanolla oli paljon väkeä, jotka pystyivät huolehtimaan lapsista.
Mies katsoi kuusta, se ei ollut liian iso, eikä se ollut liian pienikään. Juuri sopivahan se oli. Rickon talutti pienen suomenpienhevostamman Nooran etäämmälle. "Pysyhän tässä Noora", mies tokaisi ja rapsutti sitä kaulalta. Noora oli oikea valinta vuorille, sillä se oli pieni ja ketterä, suomenhevosena pärjäsi loistavasti erilaisissa ympäristöissä. Rickon otti reestä kirveen ja meni kuusen luokse. Hän tähtäsi ja löi kirveensä ensimmäistä kertaa kuusen runkoon.
Kun kuusi kaatui hankeen pölläyttäen ilmaan hentoa puuterilunta, Rickon vei kirveen takaisin rekeen. Sitten hän palasi kuusen luokse, ja istahti polvilleen kuusen viereen. Hän poti lievästi huonoa omatuntoa "tappaessaan" kuusen joulua varten, mutta hän yritti muistella, mitä hän oli oppinut noin vuoden takaa. Hän kiitti mielessään luontoa lahjasta, kuusesta. Rickon ei ollut erityisesti innostunut erinäisitä rituaaleista, mutta tämä riitti. Sitten hän nousi hangesta ja lähti kantamaan kuusta rekeen. Kun kuusi oli kiinni reessä, istahti Rickon paikalleen ja lähti takaisin kohti tallia. 7/12
Jane sai olla jälleen ällikällä lyöty, kun aamulla ensimmäisenä noustuaan ja tallille lähdettyään hän näki valoin ja erikoisin koristein koristellun kuusen tallin pihalla. Se oli vielä eilen illalla nojannut maneesin seinään ja ollut täysin koristeetta. Ehkä nainen pikkuhiljaa alkoi itsekin uskoa tonttujen paluuseen. Hän halusi kuitenkin tietää lisää, joten heti jaettuaan heinät ja siivottuaan pihattotarhat pintapuolisesti, hän varusti Vekkuli-ruunansa ja lähti kiireen vilkkaa kohti kylää.
Kylällä Jane sitoi Vekkulin paaluun ja antoi vuonohevosruunalle heinää. Sitten hän käveli kirkkaana talviaamuna Helga-noidan mökille kylän laidalle. Hän mietti ennen kuin aikoi koputtaa, että nukkuikohan vanhempi nainen vielä, mutta Helga tiesi Janen aikeista etukäteen ja avasi oven, ennen kuin vaaleatukkainen nainen ehti nyrkkiään oveen kopauttaakaan. "Tervetuloa!" Helga sanoi.
Helga tarjosi Janelle teetä ja Jane otti teen iloisena vastaan. Ensin he vähän rupattelivat ja Helga ilmaisi innostuksensa Huen kiinnostuksesta hänen tarinoitaan kohtaan. Sitten Jane kysyi: "Ovatko tontut todella.. palanneet, ja olemassa." Helga nyökkäsi. "Sitä voi olla vaikea uskoa, ainakin aluksi", hän selitti. "Ymmärtääkseni he ovat jekkuilleet teilläkin", jatkoi Helga. Jane nyökkäsi. "Ensin kaiken maan purut, pelletit ja kaurat olivat pitkin poikin pihaa, sitten... Sitten lahjat vietiin", Jane selvensi hiukan harmissaan. "Älä huoli Jane, ne tuovat lahjat takaisin. Uskon siihen, te olette heidän arvoisiaan, ihan varmasti!" Lohdutti Helga. Jane nyökkäsi ja jatkoi: "niin ja, eihän siinä kaikki. Aamulla kuusi löytyi koristeltuna keskeltä tallipihaa, missä se ei eilen vielä ollut." Helga nyökkäsi tyytyväisenä. "Heillä on suunnitelmia joulunne varalle, en olisi huolissani", Helga toteaa. Jane huokaisee helpottuneena ja kiittää vanhaa noitaa. Sitten hän kiirehtii takaisin tallille. 8/12
Aifricin sekaiset tunteet pyörivät kuin myrskyssä. Hän oli Sissin kanssa eläinlääkärillä, tamma oli vähän aineissa ja katseli omistajaansa leppoisasti. "Sissi on tiine", niin oli eläinlääkäri sanonut. Hän ei suositellut tiineyden keskeytystä, kaikki näytti olevan kohdillaan. Mutta Aifricin mielestä ei ollut. Hän ei ollut todellakaan suunnitellut tätä, ensi vuoden piti olla kilpailupainoitteinen. Lisäksi pelotti, että tiineys menisi huonosti, synnytys oli viimeksi ollut vaikea. Lisäksi Sissin astuneesta orista ei ollut mitään hajua. Ori ei voinut olla Blacklakelta, asiat oli erään tapahtuman jälkeen hoidettu eri tavalla. Punatukkainen nainen oli viimeaikoina vieraillut usein Baffner Estatella tammansa kanssa, joten se oli todennäköisin valinta. Hän päätti kirjoittaa Baffner Estaten valmennettavien whatsapp-ryhmään:
Isäorista ei saatu vielä selvyyttä. 9/12
Rickon varusti vaalean spanish norman tammansa. Hän oli käynyt viimeaikoina paljon maastossa Chevyn kanssa, vaikka se ei ihanteellisin maastoratsu ollutkaan. Mukaan lähti myös Pazuzu, mutta se saisi kulkea vapaana perässä, edessä tai vieressä. Kun hevoset oli varustettu, kiipesi mies valtavan tamman selkään ja matka alkoi.
Rickon tiesi, että hämärä ja sen mukana pimeys tulisi hänen lenkkinsä aikana, mutta pimeä metsäpolku tuntui silti niin erikoiselta. Käsi ja varpaita palelsi ja poskia kirvelsi. Asiaa ei auttanut yhtään hiljattain alkanut lumisade, joka oli muuttunut kylmän pohjoistuulen myötä naamaan ikävästi paiskautuviksi jääkiteiksi. Rickon kuuli, kun Pazuzu taivalsi lähistöllä rämeikössä ja Chevy yritti seurata oria jollakin polun kaltaisella. Sitten kolmikko pysähtyi. Rickon kuunteli hiljaisuutta, vaikka tuuli ujelsi puiden lävitse, niin kuin se puhalsi hänen takkinsakin lävitse. Kurkkua kuivasi.
Hiljaisuus ja pimeys oli rauhoittavaa, mutta jollain asteella pelottavaakin. Ei täällä juurikaan liikkunut vaarallisia eläimiä, mutta silti se karmi. "Käännytäänkö takaisin kotiin?" Kysyi mies hiljaa Pazuzulta, joka lähti johtamaan joukkoa kohti tallia. Rickon pystyi luottamaan oriin täysin asian suhteen.
Kotona Rickon hyppäsi suuren tammansa selästä alas, joka tuntui jäätyneissä jaloissa todella ikävältä. Miehen teki mieli vain kellahtaa maahan makaamaan, niin paljon alastulo sattui. Hän kuitenkin piti pintansa, riisui tamman varusteista, harjasi vähän molempia hevosiaan ja vei ne yksitellen omiin pihattoihinsa. Sen jälkeen mies kävi tekemässä vielä iltatallipuuhat, ennen kuin pääsi kotiin syömään maukasta ruokaa.10/12
Aifric ajoi autonsa tallin parkkipaikalle aamusella. Hänellä oli paljon vapaata, joten hän oli palkan toivossa ilmoittautunut tekemään aamutallin useammalle päivälle. Hän oli suunnitellut tälle päivälle myös maastakäsin maastolenkkiä Sissin kanssa.
Aifric vei tavaransa kahvioon ja käveli hevosten tarhoille. Näky oli kumma. Hevoset etsiskelivät porkkanan palasia pitkin poikin tarhaa. Kaikki joo olivat oikeissa tarhoissaan, mutta että porkkanan palasia, ei edes kokonaisia porkkanoita. Joku oli ne leikellyt ja heittänyt tarhoihin viimeisen parin tunnin aikana. Punatukkainen nainen päätti soittaa Janelle, joka aamupöperöisenä ihmetteli naisen soittoa. "Oooonko mahdollista, että joku ok viimeisen parin tunnin aikana keksinyt hepoille tekemistä heittelemällä porkkanan palasia pitkin poikin tarhoja??" Tivasi Aifric ihmeissään. Jane heräsi nyt paremmin. "MIT-!" Hän huudahti, kunnes kesytti itsensä jatkaen: "Äh tontut ne varmaan vain.." Aifric hämmentyi. "To-tontut? Okeiii", hän tokaisi ja jatkoi sulkevansa nyt puhelun, Jane saisi jatkaa vielä uniaan. Punatukkainen nainen lähti työn touhuun, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tallilla oli jo pitkä päivä takana ja Aifric veteli viimeisiä välipalapatukoitaan. Sissin kanssa olisi pitänyt vielä lähteä lenkille. Jane kuitenkin ilmaisi lähtevänsä muutaman tallilaisen kanssa lyhtyjä sytyttelemään ja pyysi Aifricia mukaan. Aifric suostui todeten voivansa kävellä paikanpäälle Sissin kanssa. Jane ja tallilaiset lähtivät ratsuineen kohti lyhtypaikkaa. "Se on se yksi kukkula lähellä vuoria!" Hän ohjeisti vielä Aifricille, ennen kuin kavioiden kopse etääntyi etääntymistään.
Pakkanen oli kova, ja Aifric oli pukeutunut hyvin, ei kuitenkaan selvästikään tarpeeksi hyvin. Sissi käveli vierellä vapaana, sillä ei ollut edes riimua päässä, vaikka Aifricilla oli kyllä riimunnaru mukana. Sissi pärski välillä tyytyväisenä, sillä ei selkeästi ollut kylmä. Yönmusta tamma olikin mammutein puoliverinen, jonka Aifric oli koskaan nähnyt.
Aifric seurasi lopulta lyhtyjä, sillä Jane tallilaiset seuranaan olivat jo aloittaneet. Kun hän pääsi paikanpäälle, hän lähti parin lyhdyn kanssa etäämmälle ja alkoi sytyttämään niitä. Taivaalle oli hiipunut jo vähän pilviä, mutta tähdet näkyivät. Kuu oli osittain pilvien takana. Aifric katseli Sissi vierellään, kun lyhdyt kohosivat yhä ylemmäs ja ylemmäs.11/12
Kello oli seitsemän aamulla, kun Jane kuuli kilinää ulkoa. Hän nousi ja katsoi ulos. Hän kuvitteli nähneensä vaalean harmaan hevosen hännän, mutta se meni ikkunan ohi niin vikkelästi, ettei nainen ollut ihan varma. Hän nousi ylös ja kipitti rappuset alas. Myös Rickon ja Mark saapuivat kohta unisina keittiöön, lapset olivat jo olohuoneessa katsomassa ulos haltioissaan. "Tonttuja! Tonttuja!" Huusi Hue. Jane hymyili katsoessaan lapsia, mutta pian tunnelma vaihtui epäuskoon, kun Rickon huusi keittiöstä: "Kuka on ehtinyt keittää riisipuuronkin jo?" Jane meni keittiöön katsomaan, iso kattila täynnä riisipuuroa. "Tontut varmaan", hän tokaisi itsevarmana. Rickon katsoi sisartaan hiukan hämmentyneenä, mutta antoi olla. Mark huusi muita perheenjäseniä syömään.
Kun aamupuuro oli syöty, puettiin vaatteet vikkelästi päälle, samaten ulkovaatteet. Lapset juoksivat ulos pää kolmantena jalkana heti, kun vaatteet oli yllä. Tonttuja ei enää näkynyt, mutta joku oli valjastanut Svenin upeilla jouluisilla valjailla ja reellä. Peripetialla oli myös asianmukaiset varusteet. Jane joutui soittamaan Sylvielle heti jouluaamuna, tehdäkseen naisen tietoiseksi siitä, että tuon suomenhevosvarsa oli.. päätynyt jotenkin Blacklakelle. Isoin huomionarvoinen asia oli kuitenkin se, että koristellun kuusen alla oli kasa lahjoja. Enemmän kuin Jane oli varastoonsa kerännyt. Lahjoja oli myös kyläläisille ja muille tallilaisille. Siitä alkoi lahjojen kerääminen rekeen, jonka jälkeen Jane, Mark ja lapset lähtivät Svenin kanssa kierrokselle kylälle, Rickon jäi muutaman muun kanssa lajittelemaan lahjoja tallilaisille ja perheelle, sekä hoitamaan hevosia. Myös niille oli lahjoja! Lunta oli edellisenä päivänä satanut paljon ja siihen melkein hukkui. Hue halusi henkilökohtaisesti antaa lahjan Helga-mummolle. Tallipihalle jääneet pystyivät huomaamaan pieniä jalanjälkiä hangessa.. Tonttuja kenties?
Hyvää joulua!
12/12
