International Summer Jump Show 2022

 Rickon oli ällistynyt juuri kuulemastaan kysymyksestä. Hän vain tuijotti kysyjää suu ammollaan. "Niin, että mitä että?" Sai hän takelleltua hetken päästä. "Onhan se outoa! Mutta eikö se voisi olla vähän niin kuin arvokas eläköityminen, tiedätkö?" Kysyi jo hiukan hätääntynyt punatukkainen nainen. Aifric oli hyvä ihmisten kanssa, mutta ei Rickonin. Rickon tuntui aina jotenkin erilaiselta ja vaikeammalta käsitellä, tämän seurassa oli usein vaivaantunut olo. Nyt nainen oli vielä kysynyt tuon isoa ponia ratsuksi isoihin kilpailuihin. "Niin mikä se kisa oli, International ööööm, Summer Show?" Pohti mies ääneen. "International Summer Jump Show", vastasi Aifric suoraa lonkilta. "Okei, mutta mä tulen katsomaan," vastasi Rickon lopulta, ja vielä myöntävästi! Aifric oli ilahtunut ja huojentunut, ja ehkä mieskään ei ole niin vaikea, kuin hän oli aina kuvitellut. "Mä haluan myös katsoa, kun te valmentaudutte", jatkoi mies ja Aifric hämmästyi hiukan, mutta myöntyi ehtoihin. 

 Oli suuri kisapäivä, Aifricille tämä oli jo tuttua, Rapille ei. Vaikka se oli pieni, vain 147 senttimetriä korkea, oli sillä ponnua näihinkin luokkiin. Rickonia epäilytti korkeat esteet, eihän kultarakkaan jalat vain menisi piloille. Vaikka sinänsä olihan hänkin aikoinaan hypännyt sillä melkein saman korkuisia maastoesteitä. 140cm on silti paljon ponille, joka on vain 7 senttiä korkeampi. Toisaalta taitaa jotkut vähän yli 160 senttisetkin hypätä GP:tä, että kaippa pomppuponilta löytyisi ponnua viimeisen kerran.

 Rap oli rauhaton, mikä ei ollut tavallista. Toisaalta se oli ymmärrettävää, koska poni oli pitkästä aikaa suuremman luokan kilpailuissa. Aifricia jännitti, koska ratsu oli Sissiin verrattuna melko uusi. Sissi ei kuitenkaan päässyt mukaan, koska se on kesälomalla varsan kanssa. Aifric olisi voinut ottaa Sissinkin, mutta hän oli päättänyt, että tamma olisi koko kesäkuun lomalla ja halusi pitää kiinni periaatteistaan. Loma kestäisi myös osan heinäkuusta ja kesä huipentuisi Power Jump -kilpailuihin. Ennen niitä tulisi ehkä pienimuotoisia kilpailuita, joissa käytäisiin harjoitusmielessä muutamia matalampia luokkia.´

 Kuulutus soi, ääni lausui tutun nimen, naisen oman nimen. Ratsu tietenkin Velociraptor. Sitten hän ratsasti. Ratsukko kaarsi ensimmäiselle esteelle, sitten ori innostui, mutta hermostuneella tavalla. Se viskeli päätään ja Aifric pystyi sielunsa silmin näkemään omistajan tuiman ilmeen katsomossa, vaikka eihän se ollut fyysisesti mitenkään mahdollista. Ehkä Rickon ei edes katsonut siten ja nainen vain ylireagoisi. Kakkoseste tuli niin nopeaa, ettei nainen ehtinyt reagoida tilanteeseen juurikaan ja ratsukko hyppäsi esteen melko hatarasti. Se vain jäi arvoitukseksi tippuiko puomia vai ei. Kolmonenkin oli melkein heti vastassa, mutta pidemmällä matkalla kohti nelosta Aifric yritti rauhoittaa itsensä ja samalla ponin, jolla ratsasti. Se auttoi ja vauhtikin pysyi, joten nyt ratsastus tuntui keskittyneemmältä molempien osalta.

 Keltaiset esteet neljä ja viisi meni paremmin, kuin alku. Kuudes trippeli oli hienon värinen, mutta haastava ponille. Rata jatkui normaaliin tapaan ja seuraava haastava este oli jälleen kymmenes este, eli valtava muuri.

 Ratsukko ratsasti enää viimeisiä esteitä. Aifric oli huojentunut, ei se ollut ainakaan pahin hänen ratsastamistaan radoista. Enää nurmikosta hyvin pomppaava punainen este ja sen jälkeen viimeinen este olisi upea pysty koristeineen. Ratsukko liiti viimeisen esteen yli ja rata oli viimein ohi!

Sissin ensimmäinen varsominen (Kevät 2022)

 Oli kesäinen yö, aurinko oli jo laskenut. Olin vuokra-asunnossani, kylässä lähellä Blacklakea. Normaalisti asuisin kaupungissa, mutta Sissin laskettu aika oli mennyt jo kolme päivää sitten. Kesäisin oli muutenkin ihan kiva elellä maaseudulla, joten saatan oikeastaan pitää asunnon koko kesän ajan! Olin ostanut myös pyörän, koska sillä pääsisi helpoiten tallille. Voin mahdollisesti pitää sitä Blacklaken varastossa, kun en asu alueella.

 Kello oli paljon, eikä minua nukuttanut, joten lipitin sitrusteetä ja kirjoittelin päiväkirjaa. Yhtäkkiä minut valtaa tunne: Sissillä ei ole kaikki hyvin. En jää edes miettimään tunnetta, jos olen hereillä ja pyöräilymatkan päässä, voin suoraan vaikka ajaa tallille, vaikka olisikin kyseessä väärä hälytys. Niinpä vedän takkini niskaan, ulkona on kuitenkin jo vähän viileää, vedän kengät jalkaan, pakkaan tarvittavat taskuun ja juoksen ulos ovesta hypäten pyörän selkään.

 Ajan vauhdilla kohti tallia, mutten mene ihan tallille asti. Jostain syystä tiedän, missä kohtaa pysähtyä ja jätän pyöräni ojaan. Juoksen suuntaan intuitiivisesti, edessäni avartuu auringonnousu ja vuorimaisema. Löydän Sissin makaamasta maasta, se puuskuttaa vaivalloisesti ja on aivan hikinen. Oli arveltu, että ensimmäinen varsa olisi haastava, ja arvelut osui naulankantaan. Istuin Sissin pään viereen ja se nosti päänsä väsyneenä, huomatessaan sen olevan vain minä, se laski päänsä syliini. Pitelin sitä sylissäni huolesta sokeana. Koitin soittaa eläinsairaalalle, mutta vastausts ei kuulunut. Koitin soittaa myös kartanolle, mutta sieltäkään ei kuulunut toistaiseksi vastausta. Jätin kumpaankin ääniviestin, jossa kerroin sijaintini ja Sissin tilanteen. Sitten vain silittelin rakkaan tammani päätä ja kaulaa, litimärkää harjaakin. Puhuin sille lempeästi, kerroin että kaikki menisi hyvin, ja selviäisimme koitoksesta yhdessä. Eikä meidän tarvinnut selvitä kaksin, sillä pian Jupekin laukkasi paikalle. Se nuuhkaisi Sissiä huolissaan ja asettui vahdille vähän etäälle, kuin tarkkaillen mahdollisia vaaroja. Jupen läsnäolo teki hyvää, mutta tuntui, että minullakin oli tärkeä osa tässä Sissin ensimmäisessä synnytyksessä. 

 Aloin olla jo huolissani, Sissi oli puuskuttanut jo pitkään, oliko varsa jumissa, mitä jos se ei saisi sitä ulos, tai tietääkö se ylipäätään mitä sen pitäisi tehdä, kai sen täytyy? Eikö se ole kuin kirjoitettuna tammojen geeneissä. Eikö? Minullekin alkoi tulla jo hiki, aurinkokin porotti jo suoraa selkääni. Sitten alkoikin tapahtua, en muista tarkalleen mitä, mutta muistan olleeni tammani tukena, kun se päästi maailmaan ensimmäisen varsansa, suloisen orivarsan. Nimi oli päätetty jo etukäteen isän mukaan: Caracal. Ori oli saanut parhaat puolet kummaltakin vanhemmaltaan: erikoisen värityksen isältään, hopeat jouhet ja jalkamerkit Sissiltä. Se oli suloinen. Sissi ei jaksanut ensin nousta, joten annoin sen levätä ja tarkastin itse varsan. En kuitenkaan osannut sanoa oliko se kunnossa. Onneksi ei tarvinnut, Jupe nimittäin hörähti joten katsahdin tielle, Rhiannon ja Jane, Mark ja Rickon olivat saapuneet paikalle. Rhiannon tuli tarkistamaan Caracalin voinnin ja se oli kuin olikin täysin terve. Sissinkin hän tarkisti, tammakin terve, vain väsynyt. Koska Sissiä ei meinattu saada ylös, sai Caracal ensimaitonsa pullosta. Minä taas menin lepäilemään Sissin luokse, taisin jopa torkahtaa sen päälle. 

 Heräsin siihen, että vironnut Sissi pökkäisi naamaani lempeästi. Sen katse oli niin kaunis, lempeä, äidillinen. Rapsutin tammaa korvan takaa ja nousin sitten istumaan ja sitä kautta seisomaan. Tammakin nousi seisomaan, jolloin heinikosta nousi suloinen mustan orivarsan pää, se höristi korvansa, hyppäsi pystyyn ja jolkotteli emänsä luokse ruokailemaan. Rapsutin Sissiä vielä kerran kaulalle, ja menin kiittämään Jupeakin vahdista. Lopulta katsoin hevosia vielä kerran tieltä, ja poljin vuokra-asunnolleni lepäämään.

Tunnelma biisi

Tammuska...

 Tammuska...

 Enzio Carangelo oli ollut pidemmällä reissulla ulkomailla niin töiden, kuin hevostenkin puolesta. Kun Feli oli myyty, oli Enzion mielestä lusitano kiintiö tullut liian pieneksi, vaikka Aaronkin raahasi upean orin talliin, mutta se oli lännenratsu eikä se käynyt päinsä! Enzio oli jo reissunsa alkupuolella ostanut erään lusitano-tamman ja oli ehtinyt tutustua siihen jo tovin.

 Kun traileri kaartoi tallin pihaan, oli Alessia jo iloissaan vastassa. Kun mies hyppäsi auton ratista ja kävi avaamassa trailerin takaluukun ja talutti kuvan kauniin tamman ulos, kysyi Alessia aviomieheltään tamman nimeä. "Um Anjo do Espaço", vastasi mies. "Entä kutsumanimi..?" Kysyi nainen. Enzio näytti pohtivalta. Sitten hän tokaisi: "Tammuska". Alessia oli ihmeissään. "Olen kirjaimellisesti kutsunut sitä Tammuskaksi koko reissun ajan!" Jatkoi mies. Alessia pudisteli päätään, ei voinut olla todellista, että tamman nimeksi oli annettu Tammuska. 

 "Eikö se voisi olla vaikka Anastasia?" Kysyi nainen pitkän hiljaisuuden jälkeen. Mies pudisteli päätään ja tokaisi: "Olen jo tottunut Tammuskaan, mutta kutsu itse sitä miten tykkäät". 

26.04.2022

International Spring Jumping Show kisamatka

International Spring Jumping Show 2022

 Istun junassa, matkani vie kohti Englantia ja rakas Sissi syö heinää muutaman vaunun päässä. Olemme matkalla suuremman luokan estekilpailuihin. Nimittäin International Spring Jumping Show kilpailuihin. Aikaisemmin viime vuoden puolella kävimme jo Winter versiossa, joskin sieltä ei tarttunut mukaan onnea ja menestystä. Olemme kuitenkin harjoitelleet ahkerasti, uskalsin jopa kirjoittaa osallistumiseni vaativampaan luokkaan, kuin viimeksi. Viimeksi luokkana toimi Speed Young Horse, 120 senttimetriä. Nyt taas Young Horse Winner, 135 senttimetriä. Juu-u... Olemme kyllä harjoitelleet, mutten ole vielä kertaakaan osallistunut noin korkeaan luokkaan. Olen myös miettinyt, onko se liian aikaista Sissille, hypätä 135 senttimetrisiä esteitä, olen koittanut edetä sen kanssa hitaasti, mutta nyt taas olisi täydellinen tilaisuus harjoitella näitä suurempia kisoja ja luokkia tamman kanssa. En tiedä. Loput matkasta taittuukin sitten autolla, mutta sitä ennen yövytään Ranskassa.

 Olemme saapuneet kilpailupaikalle, ja Sissikin on asettunut aloilleen. Se mutustelee tyytyväisenä heiniään. Ennen kisoja olemme pyrkineet rentoutumaan, kivoja maastolenkkejä lähimaastoissa rennolla mielellä. Minua silti jännittää kovasti, niin kuin aina. Erityisesti Sissin kanssa kisajännitys on nostanut päätään, en tiedä miksi. Ehkä se oli silloin huolettomampaa, kun harrastin nuorempana, ja minulle opetettiin hevosen olevan lähinnä väline, ei kumppani. 

Maastoilua parhaimmillaan.

 Huomenna on meidän luokka, tai se taitaa olla jo tänään, kello on nimittäin 3:00 yöllä. En meinaa saada unta, ja kun saan, nukun kevyesti ja heräilen vähän väliä, näen sekavia unia, kuin olisin kuumeessa. Silmäni ovat silti väsyneet, ne painuvat kiinni ja pimeys valtaa taas...

 Olen kilpailupaikalla, allani oma hevoseni, jännityksen tunne on kova. Rata näyttää isolta, olen aika varma, että esteet ovat 165 senttisiä, vai kaksi metrisiä? En ole varma. Lähden radalle ja hyppään ensimmäisen esteen, ja toisen, valkea harja piiskaa kas-, valkea? Ei se olekaan niin valkea, vaan kultainen. Pysäytän radan parin esteen jälkeen ja menen seisomaan parin esteen väliin, tämähän on Esmeralda! Miten olen voinut mokata näin pahasti! Miten Esme edes hyppää näin korkeita esteitä!?

 Sitten herään omaan hämmennyksen tunteeseeni. Kello on 6:03. Pohdin unta, se oli aika hulvaton, että ihan Esmellä estekisoihin! Naurahdan ajatukselle ja nousen, lähtien aamutoimiini.

 Päälläni on valkea kisapaita, ja vedän enää vaaleanpunaisen, glitteristä kimaltavan takkini ylleni. Sopii teemaan, siksi sen otinkin. Rapsutan Sissin kaulaa, ja korjaan sen paria rusettia sykeröissä. Tarkistan vielä huovan ja muiden varusteiden istuvuuden, mikään ei saa mennä pieleen, varsinkin jos on kyse Sissin terveydestä. Kiipeän tamman selkään ja käppäilemme verryttelyalueelle. Vedän nopeasti kaikki askellajit läpi molempiin suuntiin ja lähden verryttelyesteelle, verryttelyalueella on muitakin. Ensimmäinen hyppy meni hyvin, toinen ei niinkään. Meno on vaihtelevaa. Pian kuitenkin luokka alkaa. Annan Sissin levätä vielä vähän ennen suoritusta, joten menen muiden tieltä pois odottamaan vuoroani. Sitten meidät kuulutetaan sisään, astelen areenalle ja kierrän lähelle ensimmäistä estettä. Kuuluttaja saattaa höpöttää jotain, mutten kuule, tai kuuntele. Näen, kun tuomari on valmis, ja tervehdin tätä, sitten rata alkaa. 

 Radan aikana ei ehdi paljoa ajatella, sitä keskittyy niin kovilla rataan. Este, laukkaa, parempi laukka, käännös, lähestyminen, este, toinen este. En edes tiedä, tiputtaako Sissi puomeja, olen niin keskittynyt eteen päin menoon. Tuleva vesieste jännitti, sellaista emme ole kokeilleet, mutta tietääkseni maastoesteitä koetellessani Sissin ei ainakaan vettä pitäisi pelätä. Vesiesteelle tullaan vauhdilla, siihen tarvitaan voimaa pitkälle hypylle. Tunnen Sissin lähtevän hyppyyn, tilanne tuntuu melkein hidastetulta. 

"Veden kimaltaessa allamme, tuntui, kuin lentäisimme. Sissi kasvatti selkäänsä näkymättömät siivet!"

 Pian luokka oli ohi ja olimme molemmat hengästyneitä. Sissi oli hikinen, ja kyllä minullakin ohimolla valui pari hikipisaraa. Huhhuh. Nyt enää jännittämään tuloksia! Hoidan Sissin kunnolla, kun olen vähän tasannut hengitystäni. Hoitohetken jälkeen palaan katsomonpuolelta areenalle katselemaan viimeistä luokkaa, Horse Winner luokkaa. Kyseisessä luokassa kiinnostaa erityisesti Arthur Kingsley ja BAFF Obsidian Phantom. Fantti nimittäin on Sissin puolisisarus, sama legendaarinen Hessu emä! Arthur kilpaili myös samassa luokassa kanssani, eri hevosella tosin. Olisi hauska jos Oliver olisi paikalla katsomassa, jos vaikka nappaisimme sijan, niin voisimme tehdä kasvattajan ylpeäksi! Horse Winner luokassa on myös muita tutun kuuloisia ratsukkoja, kuten Dochas Misang ja Casse-cou, sekä Dmitriy Kozlov hevosineen. Iso kunnioituksen osoitus, itse en jaksaisi varmastikaan kilpailla samassa luokassa useammalla hevosella, varsinkaan pääluokassa! Muistellessani edellispäivän kilpailijoita, muistelin nähneeni muitakin tuttuja, ainakin Roni Harper ja... Hei olihan se Oliverkin paikalla! Taidan lähteä etsimään, jos herra Baffner istuisikin jossain suuressa katsomossa, tai vaikka kahviossa!

-Aifric

Niin lähellä, mutta niin kaukana - kilpailuiden jälkimaininkeja.

8. sija, hyvin meni. Tavallaan on super ylpeä, tavallaan harmittaa, kun sijoittuminen oli NIIIIN lähellä!!

Hevosenosto tapahtuma

 Alustuksena, olen jo pitkään kriiseillyt Sissin ja kouluratsastuksen kanssa. Kun katson, miten modernissa kouluratsastuksessa opetetaan kokoaminen ja siitä seuraavat liikkeet, minua puistattaa. En tiedä miksi, se vain ei näytä oikealta... Sitten löysin Alta Escuelan, yhden historiallisista lajeista. Olin häkeltynyt, halusin oppia juuri sitä, ja opettaa Sissille kokoamisen Alta Escuelan oppien mukaisesti. Toki seuraavaksi kriisiksi keksin sen, voinko kilpailla Alta Escuela oppien mukaisesti koulutetulla hevosella korkeampia koululuokkia. No pitää kokeilla.. Jos ei onnistu, pitäydyn siinä Helppo A:ssa ja siirryn osittain Alta Escuelan pariin. Ehkä. Sekin kuulostaa vaikealta.

 No siitähän oli vaikea alkaa mitään rakentamaan, kun en osaa. Ei ole ketään, joka opettaisi. Ei ole edes hevosta, jonka kanssa opettelisi itse ensin Alta Escuelaa, jotta voisi opettaa sitä omalle ratsulle. Juhuu! Yritin toki käydä tunnilla, mutta tunteja on ani harvoin juuri Alta Escuelasta, asetaidot painottuvat. Lisäksi ei tunnu yhtään oikealta tehdä yhtään mitään satunnaisilla ratsastuskoulupolleilla. En tiedä olenko vain tottunut liian hyvään vai mistä kiikastaa..

 Sitten kuin pyynnöstä ilmestyi hevosmyyntisivuille myynti-ilmoitus kauniista kimosta iberikosta. Olin epävarma ja jahkailin. Olin kuullut, että tallilla, josta tammaa myytiin, kaikki koulutettiin Alta Escuelan mukaan. Mutta kimo oli vähän jalkavaivainen eikä varsinkaan kilpailukäytössä. Ei sillä, en minä olisi Alta Escuelassa edes halunnut kilpailla. Lähetin kysymyksen myyjälle aiheesta. Kun sain vastauksen, positiivista siinä oli se, että kimo olisi sopinut käyttööni juuri sopivasti. Valitettavasti kuitenkin olin jo ennen vastausta huomannut myyntisivulta, kuinka tamma oli ehditty jo varata toiselle, joten vastaus ei sinänsä houkutellut. Olin maani myynyt. Sitten myyjä lähettää uuden viestin: "Kävisikö tämä toinen tamma?" Avaan sivut ja en ollut ihan varma näinkö unta. Vaikken barokkihevosista paljoa tiennyt niin kyllähän minäkin tuon hevosen tunsin, kotinsa luotto siitostamma eläköitymässä. En ollut varma mitä vastata, mutta totta kai lähtisin Latviaan asti sitä katsomaan.

 Latviassa oli orpo olo. Linna oli suuri ja hulppea, kauniskin. Jopa työntekijät olivat pukeutuneet teemaan sopivasti viilettäen tallialueella kiireisen oloisina. Kun astuin tallin eteen, sekin näytti majesteettiselta. Sisältä se oli vielä parempi. Olenhan minä käynyt monissa paikoissa, gaaloissa ja muotinäytöksissä. Tämä talli linnoineen oli silti jotain aivan omaa luokkaansa.

 Tapaan omistajan, ulkomuoto on melko kylmä, mutta asiallinen. Saan hiukan selitystäkin siitä, miksi tammaa ollaan myymässä. Saan katsella kaunista tammaa, hoitaa ja kokeilla. Omistaja auttaa hiukan alkuun kapsonityöskentelyn kanssa. Tamma on oikea konkari! Sitten ei voinut muuta, kuin täytellä ostopaperit ja lastata hevonen traileriin. 

 Kotona olin aivan täpinöissäni taluttaessani uutta tammaani pihattoon. Tästä alkaisi uuden oppiminen. Lisäksi löysin opettajankin. Toki hän asuu vähän siellä täällä, mutta nettivalmennus sopii miehelle hyvin. Hankin mikrofoonin, jonka saa suun viereen kiinni, se on bluetoothilla yhteydessä tietokoneeseen, jonka web-kamera kuvaa opettajalle videota. Opettaja höpisee nappikuulokkeeseen ja jos minä en osaa, voin höpistä takaisin mikrofooniin. Hän tulee auttamaan minua myös Sissin kanssa! Kaikki kääntyikin loppujen lopuksi parhain päin!! -Aifric

Aurora Weeks 2022, tyttöjen reissu

WHÏTEWOOD

  On tammikuun viimeinen päivä, ja pakkaan kimpsuja ja kampsuja matkalaukkuun ja reppuun. Olen lähdössä reissuun, mutten yksin onneksi! Mukanani on ihana Gulleni, ystäväni Aifric sekä Aifricin ratsuna Sanya. Pian lähdemmekin matkaan. Reissu johtaa meidät pian Whïtewoodille, mutta joudumme yöpymään välissä.

 Tiistaina, ensimmäisenä päivänä helmikuuta saavumme McPhee ranchille. Saavumme hyvään aikaan. Porukkaa on jo reilusti paikalla, mutta huomaa, etteivät kaikki ole vielä saapuneet. Minulla ei sinänsä ole erityisesti odotuksia reissulta, mutta se johtunee siitä, että haluan elää hetkessä. Toki jos pitäisi jotain keksiä, sanoisin, että hauskanpito ja rentoutuminen. Varsinkin A:n puolesta, hän tarvitsee erityisesti sitä rentoutumista. Mitä suunnitelmista tiedän, menemme myös katsomaan Orange Wood viikolla huskyn pentuja ja odotan, että ehkä löydämme Aifricin kanssa jotain todella suloista ja pörröistä! Asetumme ranchille ja menemme mukaan makkaranpaistoon, ruoka kelpaa, kova nälkä! Illalla vielä katselemme kävelyllä paikkoja hiljakseen.

 Keskiviikkona on vaelluspäivä! Lähtö oli jo aamupäivällä, joka ei minulle ollut ongelma, mutta Aifric yleensä lomillaan nukkuu aamupäivään asti, joten hänellä oli vaikeuksia herätä. Olimme valinneet päivävaelluksen, sillä halusimme osallistua seuraavan päivän talviohjelmaan. Vaelluksen vetäjä esittäytyy Charloteksi ja hevosen nimeksi hän kertoo Karma. Ennen lähtöä oli pientä infoa ja ohjeistusta, jonka jälkeen lähdettiin matkaan. Päivä on mukavan selkeä, mutta pakkanen on kova. Onneksi olen tottunut tällaiseen säähän Islannissa, ja niin on Gullekin. Gulle pärskähteli energisesti, monesti tuntui, että se vain odotti, että päästäisiin täyteen vauhtiin. Koitin rauhoitella sitä ja kertoa sille, että nyt ollaan vaelluksella ihmisporukalla, joten ei voida vaan päästellä! Onneksi pian tuli hankilaukka pätkä, joskin Gulle oli innostuneempi menemään passia, kuin kiitolaukkaa! Passi pätkän jälkeen Gulle oli jo rauhoittuneempi ja loppumatka meni rennommissa meiningeissä. Paluureitillä pääsemme jopa ihailemaan revontulia! Taivaan tulet ovat niin kauniita ja saavat minut usein niitä katsellessa jopa tunteelliseksi. Paluu oli vasta myöhään illalla, ja vaelluksen jälkeen oli kyllä väsy! Aifric näytti siltä, että voisi nukahtaa Sanyan selkään!

 Kolmantena päivänä torstaina oli sitten sitä ulkoreippailua! Tietenkin kaikki piti käydä kokeilemassa, kaikki ilo irti talvireippailuista! Ensimmäisenä ohjelmassa oli pulkkamäki, laskin itse perinteisellä pulkalla, koska se totta kai on paras! Aifric veti perässä aina ufolla, ja usein saapui maaliin selkä meno suuntaan. Syy miksi en tykkää ufoista. Kerran Aifric joutui ufollaan selkä meno suuntaan hyppyrille, hän säikähti todenteolla, mutta selvisi onneksi hengissä! Sen jälkeen laskimme tavallisella pulkalla muutaman laskun kimpassa.

 Rekiajelulla kokeilen mielelläni ohjaustakin, kun olen saanut ensin katsoa mallia muilta. Välillä meno saattoi äityä vähän vauhdikkaaksikin! Aifric halusi koko rekiretkeilyn vain lämmitellä paksun porontaljan alla.

 Luistelusta taas minulla ei ole paljoakaan kokemusta! Sen kuitenkin tiedän, että hokkareilla sujuu paremmin, kuin kaunoilla. Mitään taitoja en omaa, pystyn luistelemaan kovaa, mutta ainut jarrutus tapa on heittäytyä maahan, törmätä aitaan tai kipata itsensä lumikasaan. Aifric sen sijaan on oikein taitava! Hän osaa kaikenlaisia ihmeellisiä liikkeitä, joita hän kutsuu kyllä ihan perusliikkeiksi. On sitä kiva nauraa sieltä jäältä, kun toinen on jumissa lumikasassa...

 Hiihto oli kivaa! Viimeksi on tultu hiihdettyä pari vuotta sitten Islannissa. Silloin Gullella ei voinut hetkeen ratsastaa, mutta liikuntaa ori tarvitsi, joten käytiin hiihtoretkillä paljon. Taisin kerran laskea johonkin puroonkin.. Hiihto oli kuitenkin mielestäni helppoa ja matka sujui kuin rasvattu, välillä jopa loin omia polkujani hauskuuden vuoksi. Aifricilla meno taas oli aika tahmeaa, hän ei näyttänyt nauttivan hiihdosta. Kerran hän eksyi väärälle ladullekin ja laski suoraan pusikkoon saaden samalla suksensa jumiin kivenkoloon! Reissu huipentui räiskäleiden paistoon, joka oli ehkä parasta!

 Perjantai, neljäs päivä helmikuuta. Teemana magia, joka kuulosti jo etukäteen jännittävältä. Aamutoimien jälkeen kokoonnumme tiipiin muotoiseen telttaan, jossa tuoksuu tervan lisäksi jotain muutakin, mitä en tunnista. Meille kerrotaan kaikenlaista, aiheena oli suomalainen shamanismi. Aiheen tiimoilta alkoi itseäkin kiinnostaa Islannin historia, pitäisi ehkä joskus tutkia. Samalla alkoi myös kiinnostaa se, mistä Aifric on kotoisin, ja onko siellä ainakin ollut jotain samanlaista toimintaa. Pian Michael alkaa soittamaan rumpuaan ja laulamaan matalalla äänellä jotain jodlausta muistuttavaa laulua. Suljen silmäni, koetan nauttia musiikista, mutta jotenkin aivoni taistelevat vastaan. Ai miten? Päässä alkaa pyöriä, juuri opitut, opitun jälkeen ajatellut ajatukset, vähän kaikki. Lisäksi myös Gulle vierailee ajatuksissani pariin otteeseen ja muistot joistain orin kanssa koetuista tapahtumista. Yritän toki sulkea ajatukset pois, rauhoittua ja rentoutua. Se oli vaikeaa.

 Soiton aikana saan tilaisuuden nostaa voimaeläinkorttipakasta kortin. Kummasti korttia nostaessa alkoi jännittää, enkä hetkeen uskaltanut kääntää sitä. Sitten keräsin rohkeuteni ja käänsin kortin, orava! Voimaeläimeni olisi siis orava! Selvä! Oravasta tulee mieleeni nopea ja energinen eläin. Uteliaskin! Ehkä minäkin siis olen sellainen? Kysäisen kuiskaten Aifricilta, minkä kortin punatukkainen nosti. Hän näyttää punastuen mehiläiskorttia, mielestäni se oli jopa hiukan suloista.

 Tauon jälkeen on luento suomalaisista horoskoopeista. Kaikille myös kerrotaan omat horoskooppinsa. Minun horoskoopikseni osoittautui Karhu ja sydänmerkiksi Ilves. Eläimiä, joiden kanssa en ole ollut paljoa tekemisissä. Minulle kerrotaan, kuinka Karhu-Ilves yhdistelmä tyypit ovat usein keräilijöitä. Sillä ei ole mitään väliä, että mitä keräilee, työ, elämänkokemus, raha, muistot, kaikki käy. Koti olisi kuulemma valtakunta täynnä näkyviä tai näkymättömiä aarteita. Kuulemma horoskooppini henkilöt ovat myös usein itse esillä ja muut ihmiset ihailevat saavutuksia ja päämäärätietoisuutta. Karhu-Ilvekset kuulemma tuntuvat saavan aina sen, mitä tavoittelevat, vaikka se veisi aikaa. Ihailu hivelee, hakisin sitä tai en. Ennen kaikkea Karhu-Ilvekset nauttivat kuulemma elämästä täysin palkein, vaikka se voi johtaa myös ylisuorittamiseen. Tämän eritoten allekirjoitan itsekin. Voisi kuulemma myös olla elinikäinen haaste oppia luvallinen laiskottelu, hah! En varmasti ikinä opi sitä!!

 Mietin horoskooppiani hetken, tavallaan kaikki jutut eivät tunnu sopivan ihan heti, mutta sitten ajatus hiipii mieleeni, että mistähän minä tiedän?! En minä tiedä jos joku vaikka ihaileekin minua? Loppujen lopuksi teksti tuntuu sopivan itseeni monelta osin tosi hyvinkin. En ehkä edes ymmärrä kaikkien kohtien oikeaa merkitystä. Mielestäni horoskooppi oli kuitenkin hyvin mielenkiintoinen. Lopuksi saamme muistoksi solkivyön Amerikan alkuperäiskansojen horoskoopin mukaisella omalla eläimellä. Minulle se oli kuulemma saukko. Saamme valita värin joten valikoin kuparisen kahdesta vaihtoehdosta. Mielen päälle jää se, että pitäisi ottaa selvää tästä saukosta. Kuparinen solki näytti kauniilta..

 Lauantai, ah niin ihanaa. Päivän teemana on yhteys ja on jälleen hevostelupäivä! Tarkoitus olisi luoda parempi ja syvempi yhteys hevoseen. Omaa työskentelyä tulisi myös vähän arvioida. Kerron ohjaajalle, että Gulle on pirteä ja energinen ori ja että tuntuu kuin kulkisimme aina samassa tahdissa. Yritän vaivalloisesti keksiä Gullessa jotain kehitettävää, mutten keksi. "Gulle on hyvä juuri sellaisena kuin se on, ei sen tarvitse olla mitään enempää!" Totean lopuksi. Tottahan se oli, en keksinyt kehitettävää ja kultainen ori on minulle tärkein ystäväni. Tehtävien aikana erityisesti vauhdin lisääminen onnistuu, mutta kun pitäisi hidastaa, on Gulle pää kolmantena jalkana eikä sitä huvittaisi hidastaa ollenkaan. Kun pitäisi opetella kommunikoimaan hevosen kanssa kehonkielellä, meille iskee vaikeuksia. Tai oikeastaan, tuntuu, että, minulla on asiasta joku haisu, mutta ongelma on kyllä lähtökohtaisesti minussa eikä Gullessa. Ori ei vain ymmärrä mitä haluan siltä, ei se ole sen vika, itse en ole tarpeeksi selkeä! Kun taas pitäisi mennä ilman satulaa? Sehän sujuu, kuljemme orin kanssa siten varmasti jopa enemmän kuin satulalla! Satula on itseasiassa meille aika uusi juttu, koska ostin meidän ensimmäisen satulan viime vuonna!

 Lauantain loppupuolella pääsimme katselemaan myös poroja ja tutustumaan niiden hoitoon. Porot olivat hauskan näköisiä, suloisiakin. Uusi tuttavuus kuitenkin minulle koko laji. Yksi ainoista, joka tuli minua moikkaamaan oli poro nimeltä Pop. Sain jopa rapsuttaa sitä ja puuhailimme hetken vähän jotain muutakin.

Sunnuntaina olikin sitten taukopäivä! Ensimmäinen viikko kutakuinkin pulkassa. Ohjelma oli aikalailla vapaa, joten sitä tuli käytyä niin saunassa, ulkoilmassa reippailemassa, kuin omissa oloissa sängyssäkin. Aifric on rentoutunut silminnähden ja hyvä niin. Ei kisatkaan taida enää painaa mielessä!

Fiiliksiä Whïtewoodilta!

ORANGEWOOD RANCH

 Maanantai ja tiistai ovat lentopäiviä. Lentomatkareissu on pitkä ja rankka, joten voimat menee niin kamppeiden, hevosten kuin itsensäkin roudaamiseen ja paaaljon odottelua, siitähän minä en tykkää.. En olekaan käynyt ennen Kanadassa. Aifric taas on. Toisaalta myös jännittää. Aifric hankki minulle myös lisää tekemistä reissulle, koska muuten siitä olisi voinut tulle todella vaikea. Valitsimme A:n kanssa majoitukseksi sen, joka kuuluu retken hintaan. Uskoin, että sillä pärjää, enkä vieläkään epäile itseäni asian suhteen. Gulle ei ole kovin tottunut lentäjä sillä Islannistakin se saapui laivakyydissä. Onneksi se ottaa reissun ihan letkeästi. 

Keskiviikko, ja heti syvään päätyyn. Nimittäin olimme Aifricin kanssa ilmoittautuneet pitkälle ratsastusvaellukselle, huhhuh! Lähtökin on "jo" kello kaksitoista tallipihalta Thomasin ja Doublen vetämänä.

 Katselen vaelluksella maisemia, luonto poikkeaa vähän Suomen luonnosta. Suomessa oli mielestäni selkeästi vähemmän erilaisia havupuulajeja. Mietin mistä se johtuu, mutten keksi. Maastossa on kylmä, mutta sehän ei minua haittaa. Olen varautunut lämpimin vaattein ja tottunut hyvin kylmään, Gullella taas on hyvä talvikarva. Aifric taaaas.. Olisi nainen vähän enemmän voinut päälleen pukea..

 Pian näemme revontulia, ne ovat jälleen kauniita. Niihin ei voisi ikinä kyllästyä. Gulle on edelleen täynnä virtaa ja toisaalta olen minäkin. Rakastan nimittäin talvea, se on lempi vuodenaikani. Varsinkin Islannista muutettuani! Kesällä on monessa muussa paikassa itikoita ja tooosi kuuma, niin kuuma, että tekisi mieli riisua ihokin irti. Talvella voi sentään aina pukeutua lisää, jos on kylmä! Aifric taas on enemmän syksyihmisiä, mutta osaa punatukkainen nainen nauttia talvestakin, ainakin joskus.

 Yötaivaalla lentää tähdenlento. Pitäisi ehkä toivoa jotain, äkkiä! Mietin hetken, päätin toivoa ensimmäistä asiaa, joka tulee mieleen. Toivoin siis Aifricille onnea kisoihin ja onnettomuuksien minimoimista.

Torstaina vaellus jatkuu. Yövyimme jossain Goldminerscampilla yön ajan. Se oli jännittävää. Aamulla on aikaa syödä tuhti aamiainen ja minähän syön niin paljon kuin maha vetää! Kierrämme myös leirintäkeskuksen eri kohteissa, myös erikoisessa kultakuumeajan museossa. Se oli oikeastaan yllättävän mielenkiintoinen. Tulee tilaisuus ostaa liikkeestä tuliainen ja tottahan toki minä ostan! En ole nähnyt erästä ystävääni muutamaan kuukauteen joten ostan tälle intiaanin taskukirjan. Mietin kyllä hetken, että ostanko jotain muuta. Tai siis en tiedä, mutta olen viimeaikoina kuullut ettei intiaani sanaa kannattaisi käyttää. Mutta mistä minä tiedän, pitäisi käydä kysymässä joltain jota asia todellisuudessa koskee. Aifric taas ostaa Aaronille tuliaiseksi puisen kaulanauhan vaahteranlehdellä.

 Perjantaina on ainakin nimensä mukaan jotain lumeen liittyvää hauskaa, jes! Lähdemme vierailulle Big Footin kenneliin, jossa pääsemme tutustumaan koiriin. Esimerkiksi suloisiin husky pentuihin! Ei ollut kummankaan minun tai Aifricin suunnitelmiin kuulunut huskyn ostaminen, mutta.. Se ainainen mutta! Näimme sen suloisen naaraspennun, hopeisen värinen. Katsoimme samaan aikaan toisiamme ja kuin ajatuksia lukien, tiesimme mitä tehdä. Varasimme pennun aikomuksena ostaa se puoliksi molemmille. Sen silmätkin, ah! Toinen silmä sininen ja toinen puoliksi sininen ja puoliksi ruskea, niin kauniit! Se nuolaisi kättänikin, lempeä katse ja kaunis ulkonäkö. Ei se voinut muuta kuin sulattaa sydäntäni! Jätimme pennusta varauksen ja siirryimme huskyajelulle. Se oli hauskaa, vauhti oli jopa yllättävän kova. En olekaan ennen kokeillut koiravaljakon kyydissä olemista saatikaan sellaisen ajamista, mutta hauskaa oli!

 Lauantai ei ehkä ollut niin omaa alaani, mutta ehkä juuri sopivalla tavalla. Niin kuin se horoskooppi sanoi, pitäisi opetella rentoutumaan. Tämä päivä on nimittäin hemmottelupäivä! Käymme heti alkajaisiksi Cherriniin kuumien lähteiden kylpylässä ja aromaterapiahieronnassa. Aifric taas rakasti hemmottelua ja varsinkin kylpylää poreammeineen. Kun lähtiessä kysyttiin aromaterapiahieronnan lempi tuoksua, en osannut vastata, en tiennyt sen nimeä. Osasin vain kuvailla, että se oli rauhoittava eikä liian voimakas. Rentoutushetken jälkeen jatkamme pääkaupunkiin Whitehorseen katsomaan aitoa jäälinna. Jäälinna oli tosi cool! Sen jälkeen oli rusettiluistelunäytös, josta en niin välittänyt. Lopulta päivä päättyy klassiseen ravintolaillalliseen, jolla tilaan jotain kalaruokaa. Se on minulle yleensä tuttu ja turvallinen vaihtoehto. Aifric taas on ihan ihme kokeilija, aina jotain uutta ja outoa, jonka nimeä ei osaisi varmaan edes sanoakaan. Kaverin puolesta toivon, että se on hyvää.

 Sunnuntaina oli vähän vapaampi ratsastelupäivä. Käymme Aifricin kanssa lyhyellä maastolenkillä, mutta lähinnä lepäilemme, pakkailemme ja nautimme oloistamme. Maanantaina taas on lopetuspäivä, ohjelmanumerona Ystävänpäivän Värinäyttelyt. Olen ilmoittautunut Gullen kanssa pippaloihin, joten tietenkin niihin on valmistauduttava hiukan. Ähäkutti, en minä osaa valmistautua mihinkään. Gulle sai olla näyttelyissä oma pörröinen itsensä. Saatoin harkita harjaavani sen kuraiset jalat, mutta se pääsi unohtumaan. Valmistautuminen oli siis lähinnä henkistä.

 Näyttelyiden jälkeen haettiin pentu. Se sai nimekseen Orange Wood's Spirit Hymn, mutta tutumin ihan vain Juno.

 Tapahtumien jälkeen on mahtava fiilis, oli ihana päästä näkemään ja kokemaan kaikenlaista. Saatoin jopa päästä rentoutumaan, siis ihan oikeasti rentoutumaan!! Palautelomakkeeseen oli vaikea keksiä mitään yhtä asiaa "mikä oli parasta?" -kysymykseen. Vastasin ensin kaikki, sitten lisäsin kylpylän ja aromaterapiahieronnankin. Se oli jotain, jota olen varmasti tarvinnut. Niin Aifrickin.

Fiiliksiä Orange Woodista.

Janen mustang make over 2021-2022

 "Kimimela oli villi ja vapaa mustangi, se eli lähellä vuoria ja kirkasta vettä pienen laumansa kanssa. Hän oli myös hyvin läheinen erään mustangin kanssa. He elivät yhdessä, rauhallista elämää. Eräänä päivänä ihmiset saapuivat... ihmiset ajoivat heitä taka ja nappasivat heitä erottaen heidät lopulta. Kimimela oli surullinen ja yksinäinen, vailla toivoa. Tamman onneksi tämä ainakin päätyi mustangi make overiin. Ties minne muu lauma päätyi, mutta hän ei ainakaan päätynyt teurastettavaksi. Silti hän menetti perheensä ja ikävöi heitä. Toivottavasti Kimimela löytää vielä uuden perheen..."

Tarina lainattu suoraa Instagramista, joten laatu on sen mukainen..

Lokakuu

 Jane oli innoissaan, mutta hermostunut. Hän kertoi Aaronille haluavansa myös mustangin, mutta ei kokenut olevansa tarpeeksi hyvä vielä. Aaron kannusti Janea ja tarjosi apua mustangin kanssa. Sitten Jane päätti varata itselleen erään kauniin mustangin johon törmäsi make overin sivuilla. Kaunis 6 vuotias, luonteeltaan lempeä ja nimeltään Kimimela, tutummin Mila.

 Pian kaksikko ajoi mustangien olinpaikkaan ja hetken etsittyään löysivät Milan. Mila ei ollut ihan ihmistuulella, mutta tuli silti nätisti traileriin.

 Kotona Mila päästettiin maneesiin. Hetken se tutki paikkoja, ja sitten kaksikko avasi maneesin oven tarhaan ja jättivät Milan asettumaan aloilleen.



Marraskuu

 Jane ja Aaron veivät Milan jälleen uuteen pyöröaitaukseen, joka oli rakennettu keskelle kenttää tätä varten. Valitettavasti tutustumishetki meni loppujen lopuksi aika huonosti, koska Mila säikähti jotain, jota taas Jane säikähti. Vaikka mitään suurta ei tapahtunut, niin Janelle jäi huono fiilis ja naisesta alkoi tuntumaan, että on huono koko tässä kouluttamisasiassa.



Joulukuu

 Jane ja Mila on edennyt jonkin verran. Toki myös takapakkia on tullut ja sen jälkeen usein taas etenemistä. Milan kanssa on ajoittain vaikeaa, mutta onneksi Aaron on auttanut kovasti. Tänään Mila antoi Janen harjata itseään vähän, vain vähän tosin, mutta sekin on jo iso askel! Ehkä tämä alkaa toimia vielä!


Tammikuu

 Milan kanssa on ollut ylä- ja alamäkeä, mutta nyt tammikuun lopussa Mila on saatu ensikertaa kokonaan varustetuksi! Todennäköisesti vie paljon aikaa, että päästään nousemaan selkään, mutta se on okei! Jane on myös saanut vähän varmuutta Milan kanssa toimimiseen, ja tietenkin Aaron on auttanut paljon.


Helmikuu

 Edistymistä on jälleen tapahtunut!
Jane nousi Milan selkään tässä kuussa ensimmäistä kertaa. Nainen tuli heti alas kuvan ottamisen jälkeen. Mila ei ollut varma tykkäsikö selkään nousuista vai ei, mutta harjoittelu jatkukoon!


Maaliskuu

 Kevät on saapunut ja lumikin on alkanut sulaa! Jane ja Mila ovat harjoitelleet mustangi make overin kilpailuihin ahkerasti. Varsinkin siihen osuuteen, joka sisältää valitun ratsastuslajin ja Janen tuntien, hän valitsi matkaratsastuksen! Nainen rakastaa ulkona ratsastusta ja maastoilua, joten oli ihan odotettua tämä valinta. Ensin Milan kanssa edettiin hitaasti: pieniä ja lyhyitä lenkkejä lähistöllä, jotta tamma tottuisi ympäristöönsä. Sitten vain isompia ja pidempiä lenkkejä pikkuhiljaa! Mila on jopa oppinut kulkemaan ratsastaja selässä vedestä!


Huhtikuu

 Jane ja Mila ovat treenanneet paljon viime aikoina. Kuvassa esimerkiksi oli juoksutustilanne maneesissa.




Toukokuu

 Janella ja Milalla on ollut omat ylä- ja alamäkensä, mutta niistä on aina jotenkin selvitty ja kaksikosta on tullut toverukset. Kun perus koulutus oli saatu jotenkin purkkiin, niin alkoi matkaratsastustreenit, koska tulevaan kilpailuun tuli valita oma ratsastuslajinsa, jonka "esittäisi". Aina kuitenkaan ei tarvitse treenata, vaikka samoissa maastoissa mennäänkin. Joskus voi vain löntystellä rauhakseen!




Heinäkuu


On vihdoin aika mustang make overin kilpailun! Ensimmäisessä osuudessa Jane aloittaa Milan juoksuttamisella vapaasti kertoen kuinka tamma on muuttunut: Mila oli ennen ujo ja epäileväinen ihmisistä. Koulutus oli ajoittain oikeaa vuoristorataa kaksikon kohdalla. Sitten Jane näyttää miten Mila on muuttunut: sen saa helposti kiinni ja sitä on helppo taluttaa. Mila on täysin rentona, kun Jane harjaa, puhdistaa kaviot ja varustaa sen. Mila seisoo aivan paikoillaan myös silloin, kun Jane nousee satulaan ja tämän jälkeen nainen näyttää kuinka Milaa voi ratsastaa kaikissa askellajeissa.

Toisessa osassa Jane ja Mila näyttävät yleisölle, kuinka he ovat harjoitelleet matkaratsastusta ja kuinka hyvä Mila on siinä!

 Jane ja Mila päätyivät voittamaan kilpailun. Heinäkuun aikana Mila varsoi myös oletettavasti esikoisvarsansa.

Joskus on vain pakko päästä pois hetkeksi (Lokakuu 2021-Kevät 2022)

 Kun Mark oli ollut pitkään poissa työntekijä kuvioista, oli työn määrä kasvanut isosti. Uusia työntekijöitäkään ei ollut pitkään aikaan löytynyt jakamaan taakkaa. Rickon teki siis paljon töitä kiriäkseen listaa. Se oli rankkaa, todella todella rankkaa. Lokakuussa Rickon alkoi huomata ahdistuksen oireita. Niitä ilmeni yllättävissä tilanteissa ja yllättäen. Hetki meni miehellä tajuta, että kyseessä oli ylipäänsä ahdistus. Hän yritti keksiä keinoja lievittää sitä, mutta oireet tuntuivat vain pahenevan, eikä mies halunnut kertoa niistä kenellekään, koska hän koki suurta vastuuta tallin töistä. Jos hän olisi poissa kuvioista, töitä kasaantuisi vain enemmän.

 Asiaa ei yhtään helpottanut, kun työlistalle tungettiin miehen mielestä ihan epäolennaisia asioita, kuten uuden ratsun ensiratsastus. Hevonen oli BESH-ori K. O. Here We Go Again. Tutummin Herkko. Silti Rickon kapusi energiaa puhkuvan pilkukkaan orin selkään. Herkko steppaili paikoillaan, kun tummatukkainen mies yritti nousta selkään. Kun Rickon oli vihdoin istahtanut syvälle satulaan, sinkosi Herkko heti matkaan. Ori oli törmätä kentän aitaan, mikä säikäytti miehen hetkeksi. Mies tokaisi itselleen, että ori kaipasi enemmän tilaa ja ohjasi sen samalla ulos kentältä. Matka eteni kohti tallin maastoesterataa.

 Rickon yritti saada Herkon kävelemään, siis ihan tavallisesti. Pilkukas ori kuitenkin halusi sipsuttaa jotain käynnin ja ravin epäpyhää risteymää. Se tuntui selkäänkin kummalliselta. Mies ei ollut aikoihin ratsastanut sellaisella hevosella, kuin Herkko oli. Se oli vaikeaa ja viimeksi hänellä oli käytössään vahvat kuolaimet. Ajatus etoi tummatukkaista miestä ja jo ohjasta nykäisy sai miehen voimaan pahoin, oli kuolaimet tai ei. "Miksei joku muu olisi voinut tehdä tätä, joku joka välittäisi vähemmän", pohti mies itsekseen. Toisaalta häntä ei kiehtonut ajatus siitäkään, että tallissa olisi lisää rikkinäisiä hevosia. 

 Rickon käänsi Herkon metsäpolulle, joka johti maastoesteradalle. Herkko taas ei pystynyt enää pidättelemään itseään ja ampaisi vauhtiin niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Rickon oli jo luovuttanut. Mies istui vain satulassa yrittäen pysyä selässä. Häntä ei huvittanut edes yrittää muuta, kaikki ärsytti, teki mieli karata. Vaikka Siperiaan, tai miksei vaikka Marsiin. Mahdollisimman kauas kaikesta. 

"Aw shit, here we go again"

 Mark oli vihdoin oppinut liikkumaan proteesin ja kävelykepin kera, mutta tallitöihin hänestä ei olisi. Ei varmaan koskaan. Hän meni tarhoille katselemaan mikä tallilla oli meininki. Mies katseli touhua ja mietti päässään kuinka monta työntekijää tallille pitäisi vielä palkata, ja kuinka moneen heillä olisi varaa. Janen huomatessaan hän alkoi kysellä aviomiehensä Rickonin perään. Ympärilleen katsoessaan hän huomaa, että myös Pazuzu on kadonnut. Jane empii. Hän kertoo mitä aamulla oli tapahtunut varovaisesti. Varovainen hän oli siksi, että jos Mark ei tiennyt, Rickon ei kertonut hänelle. Ja se oli huono juttu..

 Markin ilmeestä huomasi, että hän oli tyrmistynyt. Miksi mies ei ollut kertonut hänelle suunnitelmistaan. Miksi näin tapahtui. Hän oli samaan aikaan vihainen, että surullinen. Miksi -kysymykset pyörivät hänen päässään sekaisena kasana, johon oli vaikea tarttua. Ja nyt hänen olisi tehtävä asioita yksin, asioita joihin hän ei pysty yksin. Kun se itsekäs mies vain karkasi. Mikäs tässä...

 Oli aamu ja Rickon pakkasi rinkkaansa. Hän survoi sinne esimerkiksi paljon säilykkeitä. Sitten mies puki päälleen lämpimästi ja tepasteli ulos. Kello oli 7 aamulla. Hän ei yksinkertaisesti osannut käsitellä stressiä, jota koki. Hän ei tiennyt edes miten puhuisi siitä, joten mies päätti olla puhumatta. Miestä painoi moni asia, joten mikään ei tuntunut enää miltään ja toisaalta kaikki tuntui niin pahalta. Rinkan pakkaaminen ja karkuun lähteminen tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Hän meinasi kaiken lisäksi lähteä sanomatta mitään, mutta ehkä kaikkien ja myös miehen omaksi onnekseen hän törmäsi lähtiessään aamutallia tekevään sisareensa Janeen. Nainen kysyi mihin veli oli matkalla ja kuinka pitkäksi aikaa nähtyään rinkan täynnä tavaraa. Rickon oli vaisu, mutta vastasi: "Vuorille." ja "Kevääseen." Janea nauratti, ai että kevääseen saakka. Veli oli vitsikäs veikko. Sitten naisen ilme vakavoitui. Velihän oli tosissaan! Ennen kuin Jane oli sisäistänyt koko asian, tummatukkainen mies oli jo lähtenyt kävelemään eikä nainen voinut tuota estääkään. 

 Rickonin tarkoitus oli lähteä matkaan ypöyksin. Matkaan kuitenkin liittyi pian yllättävä vieras. Valkea voikonkimo ahaltek-ori oli räpistellyt itsensä pois tarhastaan ja lähtenyt seuraamaan omistajaansa. Kaksikon välinen luottamussuhde ei ollut vielä kovin vankalla pohjalla, Rickon oli saanut oriin vasta kerran kiinni omin voimin laitumelta, mutta selkään ei ollut asiaa. Ei asiassa muuten ollut mitään ongelmaa, mutta ori oli hyvin oman arvonsa tunteva ja Rickon liian varovainen tai jopa pelokas orin seurassa. Lähinnä hän pelkäsi rikkovansa oriin, vaikka se tuskin kyseisen orin kanssa oli mahdollista. Rickonia ei kuitenkaan haitannut tämä matkaseura. Pazuzu oli hevonen, hevosseura kelpaisi, ihmisseura ei.

 Rickon ja Pazuzu vaelsivat vuoren rinnettä. Vuoren ylityskohdat olivat usein jyrkkiä ja vaarallisia ja välillä Rickonia mietitytti ja hetkellisesti jopa kadutti lähtö. Välillä hän mietti isäänsä, oliko mies yhtä paha kuin oma isänsä. Sentään hänellä ei ollut lapsia, joita hän jättäisi taakseen ja toisaalta Rickon tulisi takaisin kotiin. Toisin kuin isä. Rickonilla oli kyllä reittisuunnitelma laaksoon, mutta se osoittautui haastavammaksi kuin hän oli suunnitellut. Pazuzulla ei sikäli ollut ongelmia, vaikka se oli enemmän tottunut Siperian tasaiseen maastoon, kuin Hevosenkenkävuoriston korkeaan ja epätasaiseen maastoon. Kaksikko taivalsi kuitenkin alas vuorenrinnettä laaksoon ja majoittautui viime talvena rakennettuun hätävaramökkiin. Sitä ei sikäli oltu tarkoitettu pitämään ketään hengissä lokakuusta maalis-huhtikuuhun, mutta Rickon oli varautunut, joten hän uskoi pärjäävänsä. Pazuzu taas? Ori sai olla vapaana, ei sille ollut mitään tarhaakaan. Mies kietoutui viltin lämpöön ja valkea orikin sai oman vilttinsä.

 

 23. Joulukuuta

 Paikalliskylän sanomissa luki tänä aamuna, että suurten lumivyöryjen takia on suositeltavaa, ettei tänä talvena käydä patikoimassa vuorilla. Koko talvella, ollenkaan. Se on tällä hetkellä hyvin vaarallista aluetta. Ja kaikkihan Blacklakella tiesivät, että Rickon oli vuorilla, jossain siellä retkellään. Se oli vaikea pala monelle, varsinkin Markille. Toiveena on, että Rickon on asettautunut laaksoon, jossa vyöryriski on pienempi, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, eikä sitä voi lähteä selvittämäänkään. Epätoivon tunne on monella suuri, toivottavasti mies on kunnossa.

24. Joulukuuta

 Joululahjat oli jaettu, vain Rickonin omat lojuivat kuusen alla, ja toki yksi lahjoista tarhassa mutustamassa heinää. Näky näytti vähän surulliselta, varsinkin eilisen uutisen jälkeen.

Mark availi viimeisiä lahjojaan, katsoi mielenkiintoisen kohdalla muita kysyvysti. He eivät tienneet lahjasta mitään. Se oli luultavasti Rickonilta. Kannen avatessaan, ensimmäisenä oli lappu. Viesti hänen aviomieheltään.

"Hyvää joulua rakas Mark

Tiedän, että olet suuttunut. Varsinkin, koska en kertonut lähdöstäni sinulle. Suuttumuksesi on ymmärrettävää, tajuan kyllä.
Voin yrittää selittää miksi lähdin, mutta se on vaikeaa. Piti vain päästä pois hetkeksi, stessasi, tilanne oli hankala, pää täynnä ajatuksia. Uskon, että sen ymmärrät. Sinua saattaa harmittaa, etten pyytänyt apua. Se oli vaikeaa. En edes tiennyt mitä pyytää. Älä ota sitä henkilökohtaisesti.
Siitä olet varmasti suuttunut, etten kertonut lähdöstäni. Tai kerronhan minä nyt, kirjoittaessani tätä, tuntia ennen lähtöäni. Katselen sinun nukkuvan viereisellä sängyllä. En kertonut sinulle, koska en pystynyt. Olen heikko, tiedän. Mutta, koska rakastan sinua, ja olet ainut asia, joka minut olisi saanut jäämään, minun piti tehdä se kertomatta sinulle. Minun piti päästä pois. Ja sinä olisit vaikeuttanut sitä, koska rakastan sinua niin paljon. Palaan kyllä takaisin, älä siitä huoli. Tässä odotellessasi apua ikävään, teetätin yhteisestä matkastamme kuvakansion. Toivottavasti se helpottaa oloasi, edes vähän. Aion asettautua laaksoon, koska vuorilla talvella on vaarallisempaa. Olen varautunut ja varustautunut hyvin, älä siis ole huolissasi. Tai tiedän, että olet joka tapauksessa.
Rakkain terveisin Rickon. "

Kyyneleet virtasivat miehen poskilla. Toivottavasti mies olisi kunnossa....

 Rickon kantoi mukanaan kalenteria, jotta tietäisi ajan kulusta jotain. Oikeastaan mukana oli kaksi kalenteria ja nyt hän rastitti vuoden 2021 kalenterista viimeisen ruudun. Ensi yönä vuosi vaihtuisi toiseen. Mökkielämä oli kuin olikin helpottanut jo jonkin verran. Kotiin ei kuitenkaan olisi vielä asiaa, olihan mies itsekin kuullut kun lumivyöryt jylisivät kaukaisuudessa. Liian vaarallista. Toisaalta se ei haitannut, kaikki tai ei mitään! Vuorilla oltaisiin sinne kevääseen saakka niin kuin mies oli luvannut. Säilyke ruoka ei ollut mitään parasta maultaan, mutta ainakin koostumus sopi suuhun. Ei sipulia, huhhuh..

 Hevosten heinävarasto oli tyhjetä joten oli säästeltävä, toisaalta Pazuzua ei haitannut, koska se lähti usein päivisin metsään syömään ties mitä löysi. Joskus orin alahuulesta saattoi löytää esimerkiksi palan jäkälää. Pazuzun keinot selviytyä kiehtoi Rickonia ja toisaalta mies huomasi kaipaavansa proteiinia, joten alkoi väsäämään kirjasta opettelemiaan ansoja. Laaksossa oli paljon lunta ja miestä ihmetytti, että oliko täällä edes mitään kaniineja, joita voisi metsästää. Toisaalta hän oli nähnyt ketunkin, että ehkä. Laakson villihevosetkin kiehtoivat miestä, mutta niitä ei juurikaan näkynyt koskaan, ne elelivät metsässä suojassa.

 Rickon käveli tuttua reittiä tarkistamaan ansaansa. Oli jo tammikuun puoliväli. Metsästys ei ollut kovin menestyksekästä, mutta joskus ansaan saattoi tarttua rusakko tai oravakin. Ansa oli edelleen tyhjä, mies kääntyi kannoillansa kohti metsää, pian tulisi pimeää ja metsässä oli ikävä tarpoa pimeässä. Perässä tallusti valkea Pazuzu ori. Se oli löytänyt jostain kaninkolosta taas syötävää, ihme tyyppi, kertoisi salaisuutensa. Rickon kompuroi hangessa, jota oli reisiin asti.

 Hetken hoiperreltuaan hän kaatuu hankeen. Uupuneena häntä ei huvita nousta ylös, matka olisi vaikea mökille. Hän odotti valkean orinkin kävelevän vain ohitseen, mutta yllättyi, kun ori jäi pökkimään omistajaansa. Ori ilmaisi selkeästi ottavansa omistajansa kyytiin helpottaen miehen taivalta mökille. Rickon kapusi kiveltä ensimmäistä kertaa ahaltek-orinsa selkään ja valkea ori lähti ällä sellaisena iltana, kun taivas oli pilvetön. Kun metsästä ulos tullessaan taivas, jota ei häirinnyt valosaasteet, mies oli pakahtua onnesta. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Taivas oli täynnä tähtiä, täynnä värejä. Hän pystyi löytämään Pohjantähden, Otavan, muita tähtikuvioita, joita hän ei tunnistanut. Joku kirkas tähti saattoi hohkata eri värisenä kuin muut. Vai voisiko se sittenkin olla planeetta? Ehkä Mars? 

 Mies oli ihastellut tähtitaivasta niin kauan, ettei ollut huomannut seisovansa mökin pihalla jo tovin. Pazuzukin katseli taivaalle, ymmärsiköhän sekin sen kauneuden. Se tuntui sanovan, että tästä kaikesta olet jäänyt paitsi. Jossain saattoi salamannopeasti kiitää tähdenlento jos toinenkin. Rickon ei uskonut toiveisiin, mutta toivoi silti. 

 Oli melko tavallinen päivä, ehkä helmikuun puolella. Rickon ei ollut jaksanut päiviin, ehkä viikkoihin pitää kirjaa päivistä ja kuukausista. Kalenteri oli jäänyt lipaston laatikkoon. Ansajupakankin hän oli lopettanut, säilykkeet kyllä riittäisi kevääseen asti. Silti hän kävi ulkona päivittäin. Nyt hän oli Pazuzun kanssa jälleen liikenteessä kunnes ori juoksi metsään. Rickon ihmetteli lähtöä. Kohta mieskin kuitenkin tunsi sen, sen kuinka ilma muuttui kipristeleväksi ja painostavaksi. Hän näki kauempana hangessa möykyn. Mies talsi lähemmäksi ja näki verta, se oli villihevonen. Kuollut ja syöty villihevonen. Hampaanjäljet eivät näyttäneet suden aiheuttamilta eikä niin ikään karhunkaan. Mikä oli mahtanut aiheuttaa tuollaista jälkeä? Sitten hän näki maassa jäljet, ne muuttuivat toiseen ja jälleen toiseen. Minkä eläimen jäljet muuttuivat? Rickon ei tiennyt yhtään sellaista eläintä. Selkää pitkin värisi kylmät väreet, mutta joku sai miehen jatkamaan.

 Mies seurasi jälkiä kohti metsän reunaa. Hän kuitenkin jähmettyi paikoilleen kuullessaan karjaisun, joka ei ollut inhimillinen, eikä edes eläimellinen. Karjaisu oli kuin jostain toisesta maailmasta, se karmi selkäpiissä asti. Mies ei kyennyt liikkumaan, kun puiden takaa vaelsi olento. Siinä oli jotain ihmismäistä, mutta pian se oli poissa. Päässä sillä oli jonkin sarvieläimen kallo sarvineen päineen ja kallon ja olennon suusta tippui veripisaroita yksi kerrallaan värjäten lumen sen alla. Sen silmät silmät kiiluivat punaisena pimeässä. Sitten joku tai jokin tarrasi miestä olkapäästä.

 Tummatukkainen mies istui korkeassa teltassa, tai ehkä se oli jonkinlainen tiipii. Viimeiset kaksi tuntia oli lentänyt kuin siivillä, adrenaliini virtasi edelleen kehossa ja muistot olivat yhtä sumua. Toisaalta keitto, jota hän piti käsissään oli saattanut aiheuttaa sen sumun, sen piti rauhoittaa miestä. Hän yritti muistella tapahtumia, siellä oli se mies, ja se valkea susi. Missä Pazuzu oli? Missä valkea ori oli? Oliko se kunnossa? Viimeiset kysymykset jäivät leijailemaan ilmaan, kun tummahiuksinen mies nukahti.

 Aamulla Rickon heräsi vaivalloisesti siihen, kun teltan ovesta kajasti valoa. Ovensuulla oli mies. Hän hymyilee ja tervehtii Rickonia. "Olen Ajuksaq, se joka pelasti sinut eilen nahanvaihtajalta." Rickon vaikutti hämmentyneeltä, mutta muisti ystävällisen miehen hämärästi. "Tule, mennään aamiaiselle", jatkoi mies ja niin Rickon kapusi miehen mukana toiselle teltalle.

 Ajuksaq oli heimonsa päällikkö. Hänellä oli kumppaninaan valkea susi Akele. Rickon oli nähnyt Akelen kerran. Hän oli ollut tarpomassa metsässä, etsimässä ruokaa. Silloin hän oli jälleen kompuroinut ja noustessaan ylös kellertävät silmät tuijottivat miestä. Esiin astui valkea susi, jota mies oli sitten hädissään juossut karkuun. Akele oli kuitenkin ystävällinen ja ilmeisesti auttanut Rickonin pakoon edellisenä iltana. "Entä Pazuzu? Onko se kunnossa?" Kysyi Rickon äkisti. Ajuksaq vislasi ja valkea ori ravasi telttojen välistä kuin käskystä. Se oli ystävystynyt Ajuksaqiin ja heimoon jo aiemmin, koska heimo auttoi laakson villihevosia selviytymään talvesta. Vastalahjaksi hevoset tarjosivat viisauksiaan ja ystävyyttään, kumppanuuttakin. 

 Rickon sai lahjan alkuperäiskansaheimolta: ruokaa ja tarvikkeita talvesta selviytymiseen. Ajeksaq ystävällisenä kertoi Rickonin myös olevan tervetullut kyläilemään milloin tahansa. Akele saattoi kaksikon takaisin mökille ja Rickon antoi sille vastalahjaksi viimeisen kaninsa. Mies oli oppinut heimolta paljon ollessaan vieraana muutaman päivän. Tarvikkeiden lisäksi mies koki, että oli saanut kansalta vielä suuremman lahjan. Hän oli oppinut heiltä vain muutamassa päivässä paljon. Hän oli oppinut luonnosta, yhteydestä luontoon ja eläimiin, eläimistä. Se oli hänelle arvokasta. Hän oppi myös nahanvaihtajasta, jotta osaisi varoa hirviötä. Myös jatkossa. Se pelkäsi vuoria, joten tallilla ei ollut hätää. Rickon oppi myös sukunsa historiasta jotain uutta. Alkuperäisheimot olivat hänen oman sukunsa takia olleet pitkään ahtaammalla ja ahtaammalla kunnes he olivat paenneet Salalaaksoon. Yhteenottoja ei ollut, mutta Rickon toivoi voivansa muuttaa historiaa niin, että hänen sukunsakin ja muut uudet asukkaat olisivat oppineet elämään alueella luontoa enemmän kunnioittaen.

Samojen tulten alla

  Lopulta auringon valo valaisi päivästä yhä enemmän ja enemmän, lumi suli hitaasti ja puut kasvattivat nuppuja, joista hitaasti avautui uusia lehtiä. Kevättä pidetään uudelleensyntymisen vuodenaikana. Rickonilla oli levännyt ja stressitön olo. Oli aika pakata kamppeet ja lähteä kohti kotia. Tummatukkainen mies kävi vielä hyvästelemässä uudet ystävänsä yhdessä valkean orinsa kanssa. Sitten hän kiipesi orin selkään ja he lähtivät tallustamaan kohti vuoria.

 Siihen nähden, että miehen suunnitelmana oli erakoitua moneksi kuukaudeksi, hän oppi yllättävän paljon. Oli silti mukava palata kotiin rakkaiden ihmisten luokse. Linnut lauloivat kevät virttä ja kukat kasvoivat jo vuortenkin rinteillä, aurinko lämmitti kasvoja ihanasti.

 Tallille palatessaan vastaanotto oli paras mahdollinen sillä Mark oli juuri sopivasti ulkona matkalla takaisin kartanolle. Tummahiuksinen juoksi aviomiehensä syliin ja he halasivat pitkän tovin. Myöhemmin Mark esitteli joululahjaostoksensa ja he vaihtoivat tapahtumat keskenään iloisena Rickonin paluusta.

Valmennus Blacklakella marraskuu 2021

Aifric ja Aaron törmäävät tarhassa.

Aifric: "Oisko sulla hetki aikaa?"

Aaron: "Kuinka pitkä hetki?"

Aifric: "Ratsastustunnin verran."

Aaron: "Kaippa multa liikenee, länkkääkö vihdoin?"

Aifric: "Ei."

Aaron: "Istuntaa?"

Aifric: "Ei kun tuu kattoon kun me hypätään."

Aaron: "Sä Aifric tiiät etten tiiä mitään klassisesta ratsastuksesta!"

Aifric: "Nimenomaan, mutta sä tunnet hevoset. Mä tarvin sua Aaron."

Aaron: "Okei mä tuun."

---------

 Aifric aloittaa Sissin kanssa alkulämmittelyn. Ensin käynnissä kierrellen pitkin maneesia, sitten ravissa molempiin suuntiin voltteja, ympyröitä, kiertelyä esteiden välistä. Maassa on myös peilipäädyssä puomit, joita Aifric ylittää mustan tammansa kanssa ravissa. Laukassa vielä melko sama, kuin ravissakin, jonka jälkeen hyppäystreenin on vuoro alkaa. Sitten nainen pysähtyy stetsonipäisen miehen viereen ja alkaa selostaa: "Kato kun me hypätään rataa, mut keskity Sissiin. Kerro kaikki mikä pistää silmään, äläkä epäile ittees." Nainen hengähtää ja pohtii hetken. "Kerro kaikki sun omat huomiot. Ja muista, oo rehellinen, mä kestän sen kyllä. Äläkä ainakaan ala mielistelemään!" Jatkaa Aifric osittain jo vitsillä naureskellen.

 Punatukkainen Aifric kannustaa ratsunsa laukkaan. Ensin he tulevat pystylle pitkällä sivulla. Sissi kerää hiukan kierroksia heti ensimmäisestä esteestä, mutta nainen onnistuu kiertämään lyhyessä päädyssä olevat puomit uraa pitkin. Nainen ratsastaa kohti lävistäjää ja Sissi on täpinöissään. Nyt vauhdista oli hyötyä, kun tultiin okserille. Sen jälkeen vauhtia oli kuitenkin saatava maltillisemmaksi loppuja käännöksiä ja esteitä varten. Palatessaan peilipäätyyn Aifric ohjaa Sissin puomeille, jotta vauhtia saataisiin hallintaan, mutta Sissi sinkosi viimeisen puomin muiden keskelle lähtiessään jälleen räjähdysmäisesti matkaan. Radan jälkeen Aifricin piti laukata Sissin kanssa vielä kaksi kertaa maneesia ympäri uralla, jotta se vähän rauhoittuisi. Sitten nainen palaa vaaleahiuksisen Aaronin luokse.

 Aaron näyttää mietteliäältä pohtiessaan edellistä rataa. "Sun ainakin pitää muistaa hengittää enemmän Aifric, sä et ole sukeltamassa, vaan ratsastamassa. Ja sä tarvitset happea!", Kommentoi Aaron. Aifric nyökkää hengästyneenä ja naurahtaa sitten: "Nojoo siinä on kyllä näköjään tsempattavaa!". "Sissi vaikuttaa myös vähän jännittyneeltä, sä myös", jatkaa Aaron. "Suosittelen teille enemmän rentoutumista ja alkulämppäänkin voisi lisätä jotain rentouttavia tehtäviä," Aaron pohtii ratkaisuksi. Sitten hän jatkaa: "Sissin räjähdysmäinen energiakin voi johtua juuri siitä jännityksestä, ja toisaalta ehkä sitä voisi juoksuttaa ennen estetreenejä, nuori ja villi tamma kun on." Aifric nyökyttelee nyt totisempana. "Riippuu mitä sä haluat, radan ratsastus voisi ajoittain olla huolellisempi, tuolla tippui pari puomia", Aaron jatkaa osoitellen linjaa jota ennen oli tiukempi käännös jatkaen sen jälkeen: "Estekoko ei ole edes kovin korkea. Vauhti on hyvä jos ratsastatte aikaa, mutta tarvitset vähän enemmän hallintaa siihen. Tällä hetkellä meno on ihan päätöntä! Jos taas haluat tyyliä ja tekniikkaa, niin huolellisemmat tiet, vähemmän vauhtia ja niin edelleen." Aifric prosessoi Aaronin kommentteja hetken ja sanoo sitten: "Kiitos, susta todellakin oli apua." Aaron nyökkää hymyillen vastaukseksi.

 "Rentous on oikeasti aika tärkeää," jatkaa Aaron hetken päästä keskustelua, kun Aifric on vielä vähän hypännyt ja siirtynyt sitten loppukäynteihin. "Jotkut hevoset ei oo rentoja, mut ei jännittyneitäkään. Esimerkiksi Herkko," hän toteaa. "Jos mulla olis aikaa, haluaisin ehkä ratsastaa Herkolla!" Hihkaisee Aifric. Sitten hän jatkaa naurahtaen: "Toisaalta Sissin jälkeen en ehkä haluisikaan." Aaron jatkaa vitsikkäästi: "No ehkä mun pitäisi ratsastaa sillä! Opettaa se länkkäratsuksi tai jotain!" "Eikä pitäis!" Huudahtaa Aifric jatkaen: "Se ei tajuis varmaan mitään niistä sun länkkäohjeista, vaikka opettaisitkin! Toisaalta jos sä sitä kouluttaisit, niin ehkä se vähän rauhottuis." Kaksikko nauraa hetken. Sitten Aaron vakavoituu. "Harmillista kun Herkko ei oo kuitenkaa niin tykätty ratsu tallissa..", toteaa mies. "Niin, onneksi sillä on kuitenkin hurjapää ratsuttaja Luciana," vastaa Aifric. "Jep," toteaa Aaron.

 Kaksikko palaa hoitopaikalle hoitamaan Sissiä pois ja Aifric heittää ilmoille erikoisen ehdotuksen.

Aifric: "Oon miettinyt suunnistuskisojen jälkeen, että haluisin alkaa harrastaa matka- ja suunnistusratsastusta aktiivisemmin."

Aaron nyökkäilee.

Aifric: "Mut Sissi stressaa vähän joskus, ehkä sen kanssa 15-30km matkoja mut en uskalla pidempiä:"

Aaron: "Jeah, fair. Sulla on selkeesti joku taka-ajatus jota johdattelet. Mee suoraan asia."

Aifric: "Hankitaan muuli."

Aaron: "Vouu Vouu, tää tuli vähän puskista. Ootas mä prosessoin. Eli siis meinaat, että M E I D Ä N pitäis hankkia YHDESSÄ M u u l i?"

Aifric: "Joo-o, kyllä, oikein ymmärsit."

Aaron: "Ja saisko se olla koulutettu myös lännenratsastukseen?"

Aifric: "Yup, siksi mä sitä sulle ehdotinkin. Mulle matkamuuli ja sulle länkkämuuli. Vähä sellane hömppämuuli."

Aaron: "Tiesitkö muuten että heppauutisissa kerrottiin, että liitossa kuohuu! Muulit ja aasit pääsee vihdoin rekisteriin ja sitten mietittiin saako ne kisata liiton kisoissa. Sitten ne sai liitolta yhteisluvan ja sen jälkeen pohdittiin tasoja joilla Muulit ja aasit saa kisata!"

Aifric: "Huuui, miksiköhän siitä nyt noin kohu tuli?"

Aaron: "Osa teistä klassisista kilpailijoista ei halunnut hävitä muulille!" Aaron vinkkaa silmää.

Aifric naurahtaa.

Aaron: "Länkässä ne otettiin heti avosylin vastaan."

Aifric: "Tietenkin, naurahtaa."

Aaron: "Mut hankitaan vaan muuli."

Aifric: "Jes, mahtavaa."

Näin muulin metsästys alkoi, mutta taival ei ollutkaan niin helppo, kuin kaksikko oli olettanut. Muulin hankinta siirrettiin siis myöhemmälle.