Varustin Azonaa metsäretkeä varten. Tamma olisi hyvä, koska sen kanssa kilpailtiin matkaratsastuksessa. Azona olisi sopivan varmajalkainen ja reipas meidän metsäseikkailuille. Kerroin lähtiessäni tädilleni Janelle, että olen lähdössä ja palaisin ennen iltaa takaisin.
Tilanne ei pelästyttänyt minua aluksi. Olin päättänyt kääntyä takaisin, mutta metsä ei tuntunut enää tutulta missään suunnassa. Luulin tietäväni missä olin, mutta olin hukassa. Ilmansuuntaa oli vaikea arvioida, koska aurinko ei kunnolla näkynyt syvälle metsän sisimpään ja puhelimeni oli sammunut akunpuutteesta. Mikä tosin oli outoa, lähtiessä minulla oli vielä reilusti yli 60% akkua. Ehkä aikaa oli vain mennyt enemmän, miltä se tuntui. Lisäksi paikalla ei ollut mitään elonmerkkiä, mikä antaisi viitteitä ilmansuunnasta saatikka vedenlähteitä joita seurata. Ei muurahaisia pesineen eikä edes pientä puroa. Lisäksi Azonakin tuntui olevan ihan sekaisin. Tiesin joidenkin hevosten osaavan kotiin, jos niille antaisi löysät ohjat ja pyytäisi viemään kotiin. Azona vain pyöri ympyrää hermona, joka kerta, joten otin ohjat omiin käsiini ja yritin löytää tien kotiin meidän molempien puolesta.
Aloin todella huolestua, kun metsä alkoi hämärtyä. En tiedä menikö aurinko vain pilveen vai alkoiko yö jo hämärtää. Ollessani mielestäni jo hyvin lähellä talleja, kuulin kaukaista huhuilua. Sydämeni muljahti ja vatsanpohjasta otti. Olin eksynyt metsään ja nyt minua etsittiin. Olimme olleet ulkona liian kauan. Päätin silti olla tekemättä hätiköityjä päätöksiä, vaikka ensimmäinen reaktioni olisi ollut juosta äänen suuntaan mahdollisimman nopeasti. Äänet eivät kuitenkaan tulleet yhtään lähemmäksi, vaikka kävelimme Azonan kanssa verkkaisesti niiden suuntaan. Tuntui, kuin olisimme loputtomassa kierteessä, kuplassa, jossa ei ollut mitään eikä ketään ja siellä minua huhuiltiin, kuplan ulkopuolella. Ei pääsyä sisälle, ei pääsyä ulos.
Aloin olla jo väsynyt ja tiheän metsän vuoksi jalkauduin taluttaen Azonaa perässäni. Sitten kuulin kahinaa ja näin silmäkulmassani vilauksen jotain vaalea. Sen jälkeen kuulin hyräilyä aivan vierestäni. Ensin sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Mutta sitten näin vilauksen Helga-mummun tuttua liinaa ja päätin lähteä seuraamaan. Polkua ei ollut ja mustikanvarvut taittuivat kenkieni alla sekä Azonan kavioiden alla. Reitti oli hankala ja oksat piiskasivat vuoroin kasvojani vuoroin Azonaa, joka juuri ja juuri sieti sen. Hetken aikaa seurasin mummua niin, että näin hänet juuri ja juuri edessämme. Sitten Helga katosi. Se mitä sen jälkeen tapahtui, ei iskostunut tajuntaani pitkään aikaan. Olimme metsätiellä ja Jane seisoi vain kymmenen metrin päässä. Kyyneleet nousivat Janen silmiin, kun tuo huomasi meidät ja juoksin Azona perässäni (en pitänyt enää edes ohjista kiinni) suoraan tätini syleilyyn.
Olin ollut oikeasti todella peloissani loppua kohden, mutta adrenaliinin virratessa sitä oli ollut vaikea huomata. Matkalla kotiin kerroin väsyneenä Janelle kaiken, kun ratsastimme yhdessä Azonan selässä. Jane tuki väsynyttä kehoani takaapäin minun nojatessa häneen ja naisen käsivarret ympärilläni toivat turvantunteen sisimpääni. Azona oli myös poikki, mutta Jane lupasi antaa sille hyvän palkinnon urheasta suorituksesta. "Viedäänkö lahja myös Helga-mummulle huomenna?" Kysyin Janelta keskustelun päätteeksi, johon Jane vastasi myöntävästi. Taisin nukahtaa ennen, kuin saavuimme tallille, sillä aamuyöstä heräsin omassa sängyssäni.
Kirjoittanut VRL-14859 (519 sanaa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti