Sitruunoita ja lampaita (Antonio)

Olin pidemmällä reissulla Suomessa. Oli ollut Kultasaaren kartanolla valmennusta ja sitten kävimme Rickonin kanssa ostamassa hevosen yhteisomistukseen (tai siis lähinnä minulle, mutta Rickon maksaa suurimman osan ylläpidosta). Tapasin Suomessa useamman kerran myös yhtä uutta hevostuttuani. Tai ehkä häntä voisi kutsua jo kaveriksi. Hengailtiin useampaan otteeseen tuon talleilla, jossa majoitimme Remusta ennen Blacklakelle paluuta.

Se mikä mua häiritsee on se, että palasin Blacklakelle ja sieltä Remuksen kanssa kotiin Italiaan. Italiaan paluun jälkeen on ollut liikaa aikaa yksin omien ajatusten kanssa, kun oon ollut vain hevosen selässä päivystämässä lampaita ja sitruunoita. Ei niitä tarvitse edes paimentaa! Tää tuttu Suomesta. Se on hyvä tyyppi. Pidän sitä kaverina, hyvänä kaverina. Meillä klikkaa hyvin. Samaan aikaan aivot heittelee ihan kummallisia ajatuksia ja oon nyt 3 yötä putkeen nähnyt siitä tyypistä kummallisia unia. Hitto, kun ahdistaa. En mä ajattele siitä mitään ihmeellistä, se on mun kaveri. Kai....? Tai siis joo haluisin suhteen joskus, mutta mua pelottaa ja ahdistaa. Halun olla vain sen tyypin kaveri. En mä oo edes ihastunut, mutta tuntuu, kuin aivot olisi sitä asiaa vastaan ja pahasti.

...

Jotain filosofista...

 Antonion vanha ihastus

Mä pelkään rakkautta ja mä tiedän, että mikään maailman tieto rakkauden biologisista, psykologisista, kulttuurisista tai sosiaalisista ulottuvuuksista ja faktat siihen liittyvästä aivokemiasta ei tuu pelastamaan mua. Ei rakkaudelta, ei sen pelolta. Toisaalta, olen "aikuinen" nyt. Fuck yeah, tuntuu tosi paljon siltä. Ihastuminen olisi tässä iässä varmaan erilaista kuin 15-vuotiaana. Silti, fuck kuinka paljon mua pelottaa.

Pelkään kadottavani itseni rakkauden edessä, kun haluan miellyttää toista ihmistä. Haluan kadottaa itseni toisen vuoksi. Mutta, kun en halua, enkä halua niitä ruusunpunaisia laseja enää. En halua olla enää naivi ja tyhmä. Ei enää.

En edes tiedä, sen tyypin nimeä ja missä se nykyään huitelee. Muistan vain sen kauniin ja lämpöisen kesäisen päivän. Juuri sopiva, kuulemma Suomessa se oli kuuma päivä. Olin Aifricin kyydissä matkalla jollekin yhteistyötallille ja meidän katseet kohtasivat kerran. Hän oli kentällä, kenties oman hevosensa kanssa. Sen jälkeen emme kohdanneet enää. Fuck.

20.8.2025 | Näyttäkämme taitomme

 4 päivää lähtöön ja Power Jump ratsukkomme treenailivat viimeisiä treenejään ja kävivät viimeisillä valmennuksillaan. Hevoset kaipasivat toki lepoakin. Itse en enää juuri esteratsastuksesta välittänyt saatikka moderneista lajeista noin niin kuin yleisestikään. Mutta totta kai minua oman mentoroitavani ratsastus kiinnosti. Halusin tietää, oliko klassisen ratsastuksen opeista hyötyä Antoniolle ratsastaessa.

 Cheyenne oli jälleen oikea kuumakalle, kun nuorimies ohjasi sitä radalla seuraavalle esteelle ja äitini toppuutteli miestä liian tiukasta kurvista, joka oli enemmän tamman päätös, kuin ratsastajan päätös. Silti äiti oli päättänyt laittaa juuri Antonion tulisen tamman selkään. Tuo selitteli kaikenlaista, kuinka Shiorilla oli jo paljon ratsuja kilpailtavana ja Taiel ei ollut esteratsastaja. Luulen kuitenkin, että äiti näki Antonion ratsastuksessa jotain potentiaalia ja uskoo miehen pärjäävän tulitamman kanssa. 

 Cheyenne kolauttaa puomin, jonka valmennusapulainen käy korjaamassa. Äiti antaa aika vahvaa kritiikkiä. Antonio ei ehkä kestä kuulla sitä, mutta mies ottaa kaiken vastaan eikä luovuta. Se on hyvä tuolla isoilla radoilla. Ettei luovuta. Äiti taas on tunnettu "tough love" tyyppisestä valmennystyylistä. Tai no näin esikoispoikana muustakin, kuin vain valmennystyylistä.

Mustankirjava tamma on mielenkiintoinen, vaikken enää esteitä harrastakkaan. Äiti bongasi sen kilpailulähetyksestä Kreikasta ja halusi ostaa sen takaisin meille kilpahevoseksi. Se on kilpaillut nyt jonkin verran erilaisissa kilpailuissa, mutta nyt se olisi ensimmäistä kertaa menossa suurempiin kilpailuihin. Voisi siis sanoa, että vuoden 2025 Power Jump näyttää, onko Cheyennellä malttia suurradoille ja toisaalta senkin, onko Antoniolla taitoja ratsastaa näin vaativaa hevosta. Minä kyllä uskon mieheen ja pohdinkin, pitäisikö ajaa perässä katsomaan kisapäivän suorituksia ihan paikanpäältä.

Kirjoittanut Rickon Blacklake (VRL-14859) 238 sanaa.

Kauhunsekaisia hetkiä | PJ25

Power Jump 2025 | Antonio Simoni - Cheyenne xx

Mä olin kyllä tottunut ratsastamaan monia hevosia, koska mun oli tämän mun työn kannalta pakko oppia. Mutta Cheyenne... Se huokui pippurisuutta... "Pepe piccola", kuiskasin tammalle painaen sormeni otsaani vasten miettien elämänvalintojani. Jännitinkö siis rataa? Todellakin. Oliko olosuhteet yhtään sen paremmat? No ei. Kuumuuteen olin tottunut, mutta yli 30 astetta suoraan porottavan auringon alla Floridassa sai veren kiertämään niin, että posketkin helottivat punaisena. Tai sitten olin jo ehtinyt palaa tupla aurinkorasvakerroksesta huolimatta. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta heijastaen katsomon metalliosista kirkkaan keltaisena, vaikka monet osat olivatkin väriltään enemmän harmaata.

Puhelin oli jäänyt taskuun. Sain tietää sen olemassaolosta, kun nonna soitti. Vastasin puheluun, vaikka ratani alkaisi aivan pian. "Nonna.. Ei, mä en tipu, joo mulla on suojavarusteet, ei, kukaan ei pakottanut mua tähän. Nonna! Et sä voi noin sanoa. Kiitos." Olin varmaan hauska näky muille paikallaolijoille heiluttaessani käsiä samalla, kun juttelin nonnalleni italiaksi. Kun suljin puhelimen, heräsi mielessäni kaikki ne kauhuskenaariot, joista nonna varoitteli: Apua, tipunko mä, olisiko pitänyt laittaa turvaliivi tämän takin alle, ei olisi pitänyt suostua tähän, ei varsinkaan tällä kuumakallella. Suden suuhun, kuten nonna sanoi. Kuolkoon susi.

...

Ratamme alkua säestänyt pillin vihellys soi korvissani, kun mustankirjava tamma kiihdytti laukkaansa yhä pidemmäksi ja matkaa tavoittavammaksi. Sen askel oli pitkä ja tahti kova, areena vain vilisi silmissä. Kuumuus ei haitannut enää, koska ilmavirta kompensoi sitä. Tai sitten adrenaliinini oli niin tuhottoman korkealla, etten vain enää tuntenut kuumuutta samalla tavalla. Seuraava hyppy tuntui kuin hidastetulta elokuvalta. Lensimme yli 140 senttisen sirkusesteen. Elämänikin on yhtä sirkusta.

Edessä oli tiukka käännös. Cheyenne oli päättäväinen, sillä ei ollut aikomustakaan hidastaa, mikä oli huono juttu meidän molempien kannalta. Kun käännös lähestyi, tarrasin tammaa harjasta kiinni, anna mennä vain sitten, jos niin halajat! Pala nousi kurkkuuni ja vatsassa kirpaisi, kun tunsin koko kehoni kallistuvan aivan liikaa vasemmalle. Satulassa tunsin tamman kompuroinnin ja odotin jo pahinta: Kovaa mätkähdystä maahan, jalan jäämistä suuren hevoseläimen alle ja muuta sitä rataa. Tunsin nahassani koko yleisön pelonsekaiset huokaukset. Mutta emme kaatuneet. Pagliaccio, pagliaccio, pagliaccio! Sono un pagliaccio grande. Olimme vähällä kaatua, kun en saanut vauhkoa tammaa kuriin liian tiukassa mutkassa. Miksi ihmeessä lähdin tähän mukaan! Jännitys ei ollut ohi vielä, 10 000 silmäparia nimittäin seurasi suoritustamme nyt jännittyneisyydestä hiljaisina. Se ei tehnyt tästä yhtään helpompaa.

Kun hyppäsimme viimeisen esteen ja ylitimme maaliviivan, kuohui Cheyenne edelleen. Sitä oli vaikea saada rauhoittumaan, joten teimme laukassa yhden kunniakierroksen, hehe... Kun sain tamman ylipäätään laskettua verkkaiseen raviin, teimme vielä yhden kierroksen esteiden lävitse. Häpeäkierroksiksi minä niitä itse kutsuisin. Lopulta tamma rauhoittui sen verran, että pääsimme ravaamaan pois areenalta, suojaan tuhansilta silmäpareilta. Vastassa oli mentorini Rickon Blacklake. En tiennyt, että hän edes oli täällä ja mitä hän täällä teki. Mies ei ollut tunnettu viihtymisestään esteratsastuksen parissa. Tai no, ehkä hän tiesi, että kaipasin tukea radan jälkeen. Estementoristani Aifricista ei siihen ollut, nainen oli aivan yhtä tunnekuohua, kuin minäkin. "Hyvin se meni", tokaisi mies laskeuduttuani satulasta. Pepe piccola ansaitsi juomatauon ja porkkanan palkinnoksi.

Kirjoittanut Valo VRL-14859 (474 sanaa)