Power Jump 2025 | Antonio Simoni - Cheyenne xx
Mä olin kyllä tottunut ratsastamaan monia hevosia, koska mun oli tämän mun työn kannalta pakko oppia. Mutta Cheyenne... Se huokui pippurisuutta... "Pepe piccola", kuiskasin tammalle painaen sormeni otsaani vasten miettien elämänvalintojani. Jännitinkö siis rataa? Todellakin. Oliko olosuhteet yhtään sen paremmat? No ei. Kuumuuteen olin tottunut, mutta yli 30 astetta suoraan porottavan auringon alla Floridassa sai veren kiertämään niin, että posketkin helottivat punaisena. Tai sitten olin jo ehtinyt palaa tupla aurinkorasvakerroksesta huolimatta. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta heijastaen katsomon metalliosista kirkkaan keltaisena, vaikka monet osat olivatkin väriltään enemmän harmaata.
Puhelin oli jäänyt taskuun. Sain tietää sen olemassaolosta, kun nonna soitti. Vastasin puheluun, vaikka ratani alkaisi aivan pian. "Nonna.. Ei, mä en tipu, joo mulla on suojavarusteet, ei, kukaan ei pakottanut mua tähän. Nonna! Et sä voi noin sanoa. Kiitos." Olin varmaan hauska näky muille paikallaolijoille heiluttaessani käsiä samalla, kun juttelin nonnalleni italiaksi. Kun suljin puhelimen, heräsi mielessäni kaikki ne kauhuskenaariot, joista nonna varoitteli: Apua, tipunko mä, olisiko pitänyt laittaa turvaliivi tämän takin alle, ei olisi pitänyt suostua tähän, ei varsinkaan tällä kuumakallella. Suden suuhun, kuten nonna sanoi. Kuolkoon susi.
...
Ratamme alkua säestänyt pillin vihellys soi korvissani, kun mustankirjava tamma kiihdytti laukkaansa yhä pidemmäksi ja matkaa tavoittavammaksi. Sen askel oli pitkä ja tahti kova, areena vain vilisi silmissä. Kuumuus ei haitannut enää, koska ilmavirta kompensoi sitä. Tai sitten adrenaliinini oli niin tuhottoman korkealla, etten vain enää tuntenut kuumuutta samalla tavalla. Seuraava hyppy tuntui kuin hidastetulta elokuvalta. Lensimme yli 140 senttisen sirkusesteen. Elämänikin on yhtä sirkusta.
Edessä oli tiukka käännös. Cheyenne oli päättäväinen, sillä ei ollut aikomustakaan hidastaa, mikä oli huono juttu meidän molempien kannalta. Kun käännös lähestyi, tarrasin tammaa harjasta kiinni, anna mennä vain sitten, jos niin halajat! Pala nousi kurkkuuni ja vatsassa kirpaisi, kun tunsin koko kehoni kallistuvan aivan liikaa vasemmalle. Satulassa tunsin tamman kompuroinnin ja odotin jo pahinta: Kovaa mätkähdystä maahan, jalan jäämistä suuren hevoseläimen alle ja muuta sitä rataa. Tunsin nahassani koko yleisön pelonsekaiset huokaukset. Mutta emme kaatuneet. Pagliaccio, pagliaccio, pagliaccio! Sono un pagliaccio grande. Olimme vähällä kaatua, kun en saanut vauhkoa tammaa kuriin liian tiukassa mutkassa. Miksi ihmeessä lähdin tähän mukaan! Jännitys ei ollut ohi vielä, 10 000 silmäparia nimittäin seurasi suoritustamme nyt jännittyneisyydestä hiljaisina. Se ei tehnyt tästä yhtään helpompaa.
Kun hyppäsimme viimeisen esteen ja ylitimme maaliviivan, kuohui Cheyenne edelleen. Sitä oli vaikea saada rauhoittumaan, joten teimme laukassa yhden kunniakierroksen, hehe... Kun sain tamman ylipäätään laskettua verkkaiseen raviin, teimme vielä yhden kierroksen esteiden lävitse. Häpeäkierroksiksi minä niitä itse kutsuisin. Lopulta tamma rauhoittui sen verran, että pääsimme ravaamaan pois areenalta, suojaan tuhansilta silmäpareilta. Vastassa oli mentorini Rickon Blacklake. En tiennyt, että hän edes oli täällä ja mitä hän täällä teki. Mies ei ollut tunnettu viihtymisestään esteratsastuksen parissa. Tai no, ehkä hän tiesi, että kaipasin tukea radan jälkeen. Estementoristani Aifricista ei siihen ollut, nainen oli aivan yhtä tunnekuohua, kuin minäkin. "Hyvin se meni", tokaisi mies laskeuduttuani satulasta. Pepe piccola ansaitsi juomatauon ja porkkanan palkinnoksi.
Kirjoittanut Valo VRL-14859 (474 sanaa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti