"Lähdetäänkö tänään sille mun suunnittelemalle reitille?" Isä kysyi heti aamiaispöydässä. Mietin hetken, tunnustelin mun oloa ja katsoin ikkunasta pihalle. "Okei!" Totesin arviointieni jälkeen. Olin palautunut juuri ikävästä nuhasta. En ollut kipeä tosin, vaan yllättävä siitepölykauden jatkokausi ja allergialääkekuurin jatkaminen auttoi mukavasti. Söin isän Suomesta tuomaa ruisleipää tyytyväisenä miettien vaellusratsuani tulevalle päivälle.
Isä pakkasi eväitä hevosten satulalaukkuihin. Ilma oli raikas, mutta lempeällä tavalla lämmin. Ei liian kuuma, mutta ei ihan kesäinenkään enää. Tai no olihan jo toinen viikko syyskuuta, mutta syyskuu oli ollut jälleen yllättävän lämmin. Reitti oli tallessa ja suunniteltu hyvin. Edessä olisi noin 140 kilometrin vaellus hevosilla, joista isän ratsu Anika ei ollut mikään matkaratsu, joten menisimme rauhakseltaan. Omani Xamir sen sijaan oli kokenut matkaratsu, mutta minulle vähän uudempi tapaus. Jane sillä oli eniten treenannut. Silti sopivalla vauhdilla meillä menisi ehkä neljästä tunnista neljään ja puoleen tuntiin, mutta varaamme varmuuden vuoksi viisi tuntia. Illalla hakisimme kotikylän parhaasta ravintolasta ruokaa kotiin vietäväksi.
---
"Ja sit mä sanoin sille, et se vois tulla meille kattoon millasta on kahlata mutasessa tarhassa aamu kuuelta!" Naureskelin isän kanssa jotain viimeviikon tapahtumia. Isä keskeyttää tarinan varoittaakseen jälleen huonosta kohdasta tiestä. Tie oli muuten laadukas, mutta siitä oli pidetty paikoitellen aika huonosti kunnossa. Milloin oli risuja ja oksia tiellä, milloin jotain terävää keskellä tietä ja muutenkin sellaisia asioita, mitä pitäisi hevosten kanssa varoa. Jatkamme matkaa, keskustelu kääntyy toiseen, kunnes isä pysäyttää ratsun. "Tuooota noin..." Katson eteemme, katson karttaa ja uudelleen eteemme. "Tuossako pitäis olla polku?" Kysyn naurahtaen. Isä mumisee vastaukseksi. Polkumme oli ensinnäkin ihan umpeenkasvanut. Todella umpeenkasvanut. Toiseksi se ylittäisi ison vilkkaan tien. Tai siis joutuisimme kai joka tapauksessa ylittämään tien, mutta nyt pitäisi löytää kiertotie. Isä katsoo intensiivisenä karttaa, miettii vaihtoehtoja ja minua kyllästyttää. Totean hiljaa itsekseni, että minulla on nyt liian kuuma ja riisun kevyen urheilutakkini runnoen sen yhteen satulalaukuistani. Päivä oli lämmennyt nopeasti ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta.
Isä oli löytänyt kiertotien, jolle piti keksiä portin ja korkeiden metalliaitojen takia vielä toinenkin kiertotie. Onneksi aidanviertä meni ihan hyväkuntoinen polku. Pääsimme ylittämään ison tien rauhalliseen aikaan ja jatkoimme matkaa. Olisimme pian taas takaisin polulla.
Ensimmäiselle nähtävyydelle tuntui menevän iäisyys, koko päivä, mutta pidimme siellä pienen evästauon. Kahvila ei ollut auki, joten piti pärjätä omilla vauhtieväillä. Hevoset ne saivat mussuttaa rauhassa ruohoa, kiitti vaan evoluutia :) miksi me ei voida syödä ruohoa.
Loput eväistä tuli syötyä kauniilla koskilla. Väsytti jo ihan hitosti, mutta kotikylään oli edelleen todella pitkä matka ja siitä vielä pari kilometriä kotiin. Ilmoitin isälle, että minulla oli niin kova nälkä, että voisin syödä vaikka hevosen. En tiedä mitä ratsuni siitä ajatteli. Loppumatka meni aika reippaassa ravissa, koska meillä molemmilla, minulla ja Xamirilla, oli jo kiire kotiin. Isä koitti toppuutella vauhdista, kun Anika ei ollut enää ihan niin terässä. Kylässä ostimme kahdelle ihmiselle sitten kolmen ihmisen ateriat ja pikakävelimme kotiin. Hevoset toki piti ensin hoitaa ja päästää tarhoihinsa. Ainiin, koko reissussa menikin 5 ja puoli hiton tuntia. Että sellaiset suunnitelmat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti