Rickonilla oli ollut hankala löytää sitä omaa "the" hevosta Rapin jälkeen. Chevy oli ollut kyllä hyvä paikkaaja, mutta nyt spanish norman tamma jää kisaeläkkeelle tekemään varsoja ja käymään mahdollisissa laatuarvosteluissa, niin tekeminen tamman kanssa vähenee huomattavasti. Rickonin omistuksissa on myös akhaltek Pazuzu, mutta Pazuzu on vähän erilainen. Se on aivan omanlaisensa tyyppi, eikä samalla tapaa paikkaa sitä jotain, minkä Rap ja nyt Chevy jättää. Kun vuoden 2024 historiallisten lajien yhdistyksen Cup kilpailut menivät miehen osalta odotettua paremmin, tuli Rickonilla halu palata kilpakentille ja yrittää päästä rankinglistojen kärkeen. Heräsi kaipuu omaan uuteen hevoseen, omaan sotaratsuun. Kun Rickon oli aviomiehensä Markin kanssa reissussa Espanjassa, se ei yhtään helpottanut kaipuuta uuteen hevoseen - iberikkoon. Oli siis aika etsiä uutta hevosta.
Antonio taas oli jättänyt Yhdysvallat taakseen. Twin Falls Farm oli mukava paikka, mutta Yhdysvallat ei tuntunut enää omalta eikä nuorimies tahtonut oikein saada kavereita edelliseltä talliltaan. Antonio palasi siis hetkeksi Blacklakelle, osallistuisi Rickonin hevosenetsintään ja palaisi Italiaan perheensä luokse kevääksi ja alkukesäksi. Sieltä matka veisi miehen sitten sinne minne viekään.
Rickon alkoi siis katsella myynti-ilmoituksia ja jätti eräälle sivustolle avoimen hakemuksenkin. Eihän iberikko ollut ihannerakenteinen historiallisten lajien juttuihin. Raskaampi Royal hanoverian cream tai spanish norman olisi parempi, mutta kauniit Espanjan iberikot veivät miehen sydämen mennessään. Joku niissä kiehtoi. Vaikein kysymys, joka miehen kuitenkin täytyi itseltään kysyä, oli: Mitä minä haluan? Kysymys osoittautui yllättävänkin vaikeaksi. Halusiko mies nuoren hevosen, jonka kouluttaa ensiaskelista hienoksi sotaratsuksi? Halusiko mies erikoisen värin vai kelpaisiko vaikka tavallinen kimo? Millaisia taitoja ja millainen rakenne hevosella pitäisi olla? Tulisiko sukulaisten olla hyviä historiallisissa lajeissa, vai pitäisikö etsiä "barokkityyppisinä" kaupiteltuja hevosia? Mies ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen. Tuliko tämän siis vain etsiä ja tunnustella, kunnes se oikea tulee vastaan?
Koska tilausvarsa oli yksi vaihtoehto, jonka Rickon piti mielessään, selasi hän myös erinäisiä hevosrekisterejä. Selatessa nousi esiin hienoja hevosia, jotka kiehtoivat. Mutta kiehtoivatko ne tarpeeksi? Toisaalta tallissa voisi olla (tai siis ei ole, mutta ketä kiinnostaa) tilaa parille ylimääräiselle iberikolle, jos joistain kiehtovista yksilöistä tupsahtaisi tänä keväänä tai kesänä varsoja. Uusi veri kasvatustalliin ei olisi koskaan pahasta... Rickonin äidiltä on kyllä tullut palautetta, että mies ostelee joskus turhankin impulsiivisesti hevosia, kun samaan aikaan joistakin on muka niin vaikea luopua.
Päivien mittaan Rickonille alkoi valjeta, että häntä kiinnosti erityisesti hienot suvut ja ne erikoiset värit. Yksi tamma, jonka hän oli joskus kilpailuissakin nähnyt, jäi mieleen kutkuttamaan. Toisaalta mies kävi myös katsomassa paria hevosta, joita oli tarjottu avoimessa tarjouksessa. Henry Sääri oli luopumassa ruunikosta andalusialaisestaan Demestä, mutta hienosta olemuksesta huolimatta kouluori ei mieheen iskenyt. Muurtoilassa oli kaksi Euroopan tuontia, joita Magnus Antonini tarjosi myös.
Rickon oli oreista vakuuttunut. Ne olivat hienoja ja hyvin näyttelymaailmassa palkittuja, todella hyvärakenteisia. Mutta Rickonin mieleen oli jäänyt se yksi tamma ja ajatus nuoresta hevosesta, jonka sai itse kouluttaa. Lähtiessä Rickon tokaisi palaavansa asiaan viesteillä, kunhan päätös oli tehty tietäen, ettei kumpikaan ori sopinut hänelle itselleen. Automatka oli kuitenkin hiljainen ja Antoniota vaivasi joku. Kun Rickon mentorina vihdoin kysyi nuoremmalta, mikä tuota vaivasi, kakisti Antonio puheripulin tavoin ulos, kuinka hänellä ei ollut rahaa tai rahkeita uuteen hevoseen, mutta Remus oli iskenyt mieheen syvästi. Sen Italiahistoria, siniset silmät, mahdollisuus kilpailla historiallisissa lajeissa ja joku tuntemus, mitä oli mahdotonta selittää. Rickon nyökytteli hiljaa, ei sanonut juuri mitään ja seuraavana päivänä soitti ostavansa Remuksen. Antonio saisi kyllä maksaa tallivuokraa töitä tekemällä ja kilpailurahat menisivät tallille, mutta niin Remus haettiin pian kotiin Rickonin ja Antonion yhteisomistukseen. Antonio melkein hyppeli onnesta ennen Muurtoilaan lähtöä.
Mutta Rickonilla oli vielä oma kolonsa täytettävänä. Muita tarjouksia ei ollut tullut ja iberikkojen myynti-ilmoitukset olivat hyvin vähäisiä. Espanjalaisia ja portugalilaisia tuontihevosiakin mies harkitsi, mutta se yksi tamma ei lähtenyt mielestä. Rickon haaveili sen varsasta omassa tallissa. Tiesi omistajan tallilta hyvän orinkin. Sopisi asetaitoratsastukseen ja alta escuelaan, ehkä jopa ratsujousiammuntaan, jos se olisi pieni ja ketterä. Toisaalta peitsaustakin voitaisiin kokeilla, mutta mitään mies ei odottanut. Pohti peitauksessa pärjäämisen kertovan rohkeasta luonteesta. Hän halusi monipuolisen ratsun historiallisiin lajeihin. Alun kysymys alkoi siis vihdoin hahmottua. Oli laitettava viestiä tamman omistajalle.
Viikkojen radiohiljaisuuden jälkeen, kun mies alkoi jo miettiä oliko laittanut viestiä oikeaan osoitteeseen, elokuussa tuli myönteinen vastaus. Latviassa oli syntynyt varsa juuri siitä tammasta, jota Rickon havitteli ja pienen keskustelunvaihdon jälkeen tammavarsan oli määrä muuttaa Blacklakelle, kunhan se olisi tarpeeksi vanha.
Ja voi sitä onnenpäivää, kun pieni Edeniksi ristitty tamma saapui Rickonin huomaan. Sitä se tosiaankin oli, onnenpäivä. Eden oli kaunis väritykseltään ja reipas luonteeltaan, juuri sellainen kaveri, jota Rickon kaipasi.