Kun Mark oli ollut pitkään poissa työntekijä kuvioista, oli työn määrä kasvanut isosti. Uusia työntekijöitäkään ei ollut pitkään aikaan löytynyt jakamaan taakkaa. Rickon teki siis paljon töitä kiriäkseen listaa. Se oli rankkaa, todella todella rankkaa. Lokakuussa Rickon alkoi huomata ahdistuksen oireita. Niitä ilmeni yllättävissä tilanteissa ja yllättäen. Hetki meni miehellä tajuta, että kyseessä oli ylipäänsä ahdistus. Hän yritti keksiä keinoja lievittää sitä, mutta oireet tuntuivat vain pahenevan, eikä mies halunnut kertoa niistä kenellekään, koska hän koki suurta vastuuta tallin töistä. Jos hän olisi poissa kuvioista, töitä kasaantuisi vain enemmän.
Asiaa ei yhtään helpottanut, kun työlistalle tungettiin miehen mielestä ihan epäolennaisia asioita, kuten uuden ratsun ensiratsastus. Hevonen oli BESH-ori K. O. Here We Go Again. Tutummin Herkko. Silti Rickon kapusi energiaa puhkuvan pilkukkaan orin selkään. Herkko steppaili paikoillaan, kun tummatukkainen mies yritti nousta selkään. Kun Rickon oli vihdoin istahtanut syvälle satulaan, sinkosi Herkko heti matkaan. Ori oli törmätä kentän aitaan, mikä säikäytti miehen hetkeksi. Mies tokaisi itselleen, että ori kaipasi enemmän tilaa ja ohjasi sen samalla ulos kentältä. Matka eteni kohti tallin maastoesterataa.
Rickon yritti saada Herkon kävelemään, siis ihan tavallisesti. Pilkukas ori kuitenkin halusi sipsuttaa jotain käynnin ja ravin epäpyhää risteymää. Se tuntui selkäänkin kummalliselta. Mies ei ollut aikoihin ratsastanut sellaisella hevosella, kuin Herkko oli. Se oli vaikeaa ja viimeksi hänellä oli käytössään vahvat kuolaimet. Ajatus etoi tummatukkaista miestä ja jo ohjasta nykäisy sai miehen voimaan pahoin, oli kuolaimet tai ei. "Miksei joku muu olisi voinut tehdä tätä, joku joka välittäisi vähemmän", pohti mies itsekseen. Toisaalta häntä ei kiehtonut ajatus siitäkään, että tallissa olisi lisää rikkinäisiä hevosia.
Rickon käänsi Herkon metsäpolulle, joka johti maastoesteradalle. Herkko taas ei pystynyt enää pidättelemään itseään ja ampaisi vauhtiin niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Rickon oli jo luovuttanut. Mies istui vain satulassa yrittäen pysyä selässä. Häntä ei huvittanut edes yrittää muuta, kaikki ärsytti, teki mieli karata. Vaikka Siperiaan, tai miksei vaikka Marsiin. Mahdollisimman kauas kaikesta.
Mark oli vihdoin oppinut liikkumaan proteesin ja kävelykepin kera, mutta tallitöihin hänestä ei olisi. Ei varmaan koskaan. Hän meni tarhoille katselemaan mikä tallilla oli meininki. Mies katseli touhua ja mietti päässään kuinka monta työntekijää tallille pitäisi vielä palkata, ja kuinka moneen heillä olisi varaa. Janen huomatessaan hän alkoi kysellä aviomiehensä Rickonin perään. Ympärilleen katsoessaan hän huomaa, että myös Pazuzu on kadonnut. Jane empii. Hän kertoo mitä aamulla oli tapahtunut varovaisesti. Varovainen hän oli siksi, että jos Mark ei tiennyt, Rickon ei kertonut hänelle. Ja se oli huono juttu..
Markin ilmeestä huomasi, että hän oli tyrmistynyt. Miksi mies ei ollut kertonut hänelle suunnitelmistaan. Miksi näin tapahtui. Hän oli samaan aikaan vihainen, että surullinen. Miksi -kysymykset pyörivät hänen päässään sekaisena kasana, johon oli vaikea tarttua. Ja nyt hänen olisi tehtävä asioita yksin, asioita joihin hän ei pysty yksin. Kun se itsekäs mies vain karkasi. Mikäs tässä...
Oli aamu ja Rickon pakkasi rinkkaansa. Hän survoi sinne esimerkiksi paljon säilykkeitä. Sitten mies puki päälleen lämpimästi ja tepasteli ulos. Kello oli 7 aamulla. Hän ei yksinkertaisesti osannut käsitellä stressiä, jota koki. Hän ei tiennyt edes miten puhuisi siitä, joten mies päätti olla puhumatta. Miestä painoi moni asia, joten mikään ei tuntunut enää miltään ja toisaalta kaikki tuntui niin pahalta. Rinkan pakkaaminen ja karkuun lähteminen tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Hän meinasi kaiken lisäksi lähteä sanomatta mitään, mutta ehkä kaikkien ja myös miehen omaksi onnekseen hän törmäsi lähtiessään aamutallia tekevään sisareensa Janeen. Nainen kysyi mihin veli oli matkalla ja kuinka pitkäksi aikaa nähtyään rinkan täynnä tavaraa. Rickon oli vaisu, mutta vastasi: "Vuorille." ja "Kevääseen." Janea nauratti, ai että kevääseen saakka. Veli oli vitsikäs veikko. Sitten naisen ilme vakavoitui. Velihän oli tosissaan! Ennen kuin Jane oli sisäistänyt koko asian, tummatukkainen mies oli jo lähtenyt kävelemään eikä nainen voinut tuota estääkään.
Rickonin tarkoitus oli lähteä matkaan ypöyksin. Matkaan kuitenkin liittyi pian yllättävä vieras. Valkea voikonkimo ahaltek-ori oli räpistellyt itsensä pois tarhastaan ja lähtenyt seuraamaan omistajaansa. Kaksikon välinen luottamussuhde ei ollut vielä kovin vankalla pohjalla, Rickon oli saanut oriin vasta kerran kiinni omin voimin laitumelta, mutta selkään ei ollut asiaa. Ei asiassa muuten ollut mitään ongelmaa, mutta ori oli hyvin oman arvonsa tunteva ja Rickon liian varovainen tai jopa pelokas orin seurassa. Lähinnä hän pelkäsi rikkovansa oriin, vaikka se tuskin kyseisen orin kanssa oli mahdollista. Rickonia ei kuitenkaan haitannut tämä matkaseura. Pazuzu oli hevonen, hevosseura kelpaisi, ihmisseura ei.
Rickon ja Pazuzu vaelsivat vuoren rinnettä. Vuoren ylityskohdat olivat usein jyrkkiä ja vaarallisia ja välillä Rickonia mietitytti ja hetkellisesti jopa kadutti lähtö. Välillä hän mietti isäänsä, oliko mies yhtä paha kuin oma isänsä. Sentään hänellä ei ollut lapsia, joita hän jättäisi taakseen ja toisaalta Rickon tulisi takaisin kotiin. Toisin kuin isä. Rickonilla oli kyllä reittisuunnitelma laaksoon, mutta se osoittautui haastavammaksi kuin hän oli suunnitellut. Pazuzulla ei sikäli ollut ongelmia, vaikka se oli enemmän tottunut Siperian tasaiseen maastoon, kuin Hevosenkenkävuoriston korkeaan ja epätasaiseen maastoon. Kaksikko taivalsi kuitenkin alas vuorenrinnettä laaksoon ja majoittautui viime talvena rakennettuun hätävaramökkiin. Sitä ei sikäli oltu tarkoitettu pitämään ketään hengissä lokakuusta maalis-huhtikuuhun, mutta Rickon oli varautunut, joten hän uskoi pärjäävänsä. Pazuzu taas? Ori sai olla vapaana, ei sille ollut mitään tarhaakaan. Mies kietoutui viltin lämpöön ja valkea orikin sai oman vilttinsä.
24. Joulukuuta
Joululahjat oli jaettu, vain Rickonin omat lojuivat kuusen alla, ja toki yksi lahjoista tarhassa mutustamassa heinää. Näky näytti vähän surulliselta, varsinkin eilisen uutisen jälkeen.
Mark availi viimeisiä lahjojaan, katsoi mielenkiintoisen kohdalla muita kysyvysti. He eivät tienneet lahjasta mitään. Se oli luultavasti Rickonilta. Kannen avatessaan, ensimmäisenä oli lappu. Viesti hänen aviomieheltään.
"Hyvää joulua rakas Mark
Tiedän, että olet suuttunut. Varsinkin, koska en kertonut lähdöstäni sinulle. Suuttumuksesi on ymmärrettävää, tajuan kyllä.
Voin yrittää selittää miksi lähdin, mutta se on vaikeaa. Piti vain päästä pois hetkeksi, stessasi, tilanne oli hankala, pää täynnä ajatuksia. Uskon, että sen ymmärrät. Sinua saattaa harmittaa, etten pyytänyt apua. Se oli vaikeaa. En edes tiennyt mitä pyytää. Älä ota sitä henkilökohtaisesti.
Siitä olet varmasti suuttunut, etten kertonut lähdöstäni. Tai kerronhan minä nyt, kirjoittaessani tätä, tuntia ennen lähtöäni. Katselen sinun nukkuvan viereisellä sängyllä. En kertonut sinulle, koska en pystynyt. Olen heikko, tiedän. Mutta, koska rakastan sinua, ja olet ainut asia, joka minut olisi saanut jäämään, minun piti tehdä se kertomatta sinulle. Minun piti päästä pois. Ja sinä olisit vaikeuttanut sitä, koska rakastan sinua niin paljon. Palaan kyllä takaisin, älä siitä huoli. Tässä odotellessasi apua ikävään, teetätin yhteisestä matkastamme kuvakansion. Toivottavasti se helpottaa oloasi, edes vähän. Aion asettautua laaksoon, koska vuorilla talvella on vaarallisempaa. Olen varautunut ja varustautunut hyvin, älä siis ole huolissasi. Tai tiedän, että olet joka tapauksessa.
Rakkain terveisin Rickon. "
Kyyneleet virtasivat miehen poskilla. Toivottavasti mies olisi kunnossa....
Rickon kantoi mukanaan kalenteria, jotta tietäisi ajan kulusta jotain. Oikeastaan mukana oli kaksi kalenteria ja nyt hän rastitti vuoden 2021 kalenterista viimeisen ruudun. Ensi yönä vuosi vaihtuisi toiseen. Mökkielämä oli kuin olikin helpottanut jo jonkin verran. Kotiin ei kuitenkaan olisi vielä asiaa, olihan mies itsekin kuullut kun lumivyöryt jylisivät kaukaisuudessa. Liian vaarallista. Toisaalta se ei haitannut, kaikki tai ei mitään! Vuorilla oltaisiin sinne kevääseen saakka niin kuin mies oli luvannut. Säilyke ruoka ei ollut mitään parasta maultaan, mutta ainakin koostumus sopi suuhun. Ei sipulia, huhhuh..
Hevosten heinävarasto oli tyhjetä joten oli säästeltävä, toisaalta Pazuzua ei haitannut, koska se lähti usein päivisin metsään syömään ties mitä löysi. Joskus orin alahuulesta saattoi löytää esimerkiksi palan jäkälää. Pazuzun keinot selviytyä kiehtoi Rickonia ja toisaalta mies huomasi kaipaavansa proteiinia, joten alkoi väsäämään kirjasta opettelemiaan ansoja. Laaksossa oli paljon lunta ja miestä ihmetytti, että oliko täällä edes mitään kaniineja, joita voisi metsästää. Toisaalta hän oli nähnyt ketunkin, että ehkä. Laakson villihevosetkin kiehtoivat miestä, mutta niitä ei juurikaan näkynyt koskaan, ne elelivät metsässä suojassa.
Rickon käveli tuttua reittiä tarkistamaan ansaansa. Oli jo tammikuun puoliväli. Metsästys ei ollut kovin menestyksekästä, mutta joskus ansaan saattoi tarttua rusakko tai oravakin. Ansa oli edelleen tyhjä, mies kääntyi kannoillansa kohti metsää, pian tulisi pimeää ja metsässä oli ikävä tarpoa pimeässä. Perässä tallusti valkea Pazuzu ori. Se oli löytänyt jostain kaninkolosta taas syötävää, ihme tyyppi, kertoisi salaisuutensa. Rickon kompuroi hangessa, jota oli reisiin asti.
Hetken hoiperreltuaan hän kaatuu hankeen. Uupuneena häntä ei huvita nousta ylös, matka olisi vaikea mökille. Hän odotti valkean orinkin kävelevän vain ohitseen, mutta yllättyi, kun ori jäi pökkimään omistajaansa. Ori ilmaisi selkeästi ottavansa omistajansa kyytiin helpottaen miehen taivalta mökille. Rickon kapusi kiveltä ensimmäistä kertaa ahaltek-orinsa selkään ja valkea ori lähti ällä sellaisena iltana, kun taivas oli pilvetön. Kun metsästä ulos tullessaan taivas, jota ei häirinnyt valosaasteet, mies oli pakahtua onnesta. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Taivas oli täynnä tähtiä, täynnä värejä. Hän pystyi löytämään Pohjantähden, Otavan, muita tähtikuvioita, joita hän ei tunnistanut. Joku kirkas tähti saattoi hohkata eri värisenä kuin muut. Vai voisiko se sittenkin olla planeetta? Ehkä Mars?
Mies oli ihastellut tähtitaivasta niin kauan, ettei ollut huomannut seisovansa mökin pihalla jo tovin. Pazuzukin katseli taivaalle, ymmärsiköhän sekin sen kauneuden. Se tuntui sanovan, että tästä kaikesta olet jäänyt paitsi. Jossain saattoi salamannopeasti kiitää tähdenlento jos toinenkin. Rickon ei uskonut toiveisiin, mutta toivoi silti.
Oli melko tavallinen päivä, ehkä helmikuun puolella. Rickon ei ollut jaksanut päiviin, ehkä viikkoihin pitää kirjaa päivistä ja kuukausista. Kalenteri oli jäänyt lipaston laatikkoon. Ansajupakankin hän oli lopettanut, säilykkeet kyllä riittäisi kevääseen asti. Silti hän kävi ulkona päivittäin. Nyt hän oli Pazuzun kanssa jälleen liikenteessä kunnes ori juoksi metsään. Rickon ihmetteli lähtöä. Kohta mieskin kuitenkin tunsi sen, sen kuinka ilma muuttui kipristeleväksi ja painostavaksi. Hän näki kauempana hangessa möykyn. Mies talsi lähemmäksi ja näki verta, se oli villihevonen. Kuollut ja syöty villihevonen. Hampaanjäljet eivät näyttäneet suden aiheuttamilta eikä niin ikään karhunkaan. Mikä oli mahtanut aiheuttaa tuollaista jälkeä? Sitten hän näki maassa jäljet, ne muuttuivat toiseen ja jälleen toiseen. Minkä eläimen jäljet muuttuivat? Rickon ei tiennyt yhtään sellaista eläintä. Selkää pitkin värisi kylmät väreet, mutta joku sai miehen jatkamaan.
Mies seurasi jälkiä kohti metsän reunaa. Hän kuitenkin jähmettyi paikoilleen kuullessaan karjaisun, joka ei ollut inhimillinen, eikä edes eläimellinen. Karjaisu oli kuin jostain toisesta maailmasta, se karmi selkäpiissä asti. Mies ei kyennyt liikkumaan, kun puiden takaa vaelsi olento. Siinä oli jotain ihmismäistä, mutta pian se oli poissa. Päässä sillä oli jonkin sarvieläimen kallo sarvineen päineen ja kallon ja olennon suusta tippui veripisaroita yksi kerrallaan värjäten lumen sen alla. Sen silmät silmät kiiluivat punaisena pimeässä. Sitten joku tai jokin tarrasi miestä olkapäästä.
Lopulta auringon valo valaisi päivästä yhä enemmän ja enemmän, lumi suli hitaasti ja puut kasvattivat nuppuja, joista hitaasti avautui uusia lehtiä. Kevättä pidetään uudelleensyntymisen vuodenaikana. Rickonilla oli levännyt ja stressitön olo. Oli aika pakata kamppeet ja lähteä kohti kotia. Tummatukkainen mies kävi vielä hyvästelemässä uudet ystävänsä yhdessä valkean orinsa kanssa. Sitten hän kiipesi orin selkään ja he lähtivät tallustamaan kohti vuoria.
Siihen nähden, että miehen suunnitelmana oli erakoitua moneksi kuukaudeksi, hän oppi yllättävän paljon. Oli silti mukava palata kotiin rakkaiden ihmisten luokse. Linnut lauloivat kevät virttä ja kukat kasvoivat jo vuortenkin rinteillä, aurinko lämmitti kasvoja ihanasti.
Tallille palatessaan vastaanotto oli paras mahdollinen sillä Mark oli juuri sopivasti ulkona matkalla takaisin kartanolle. Tummahiuksinen juoksi aviomiehensä syliin ja he halasivat pitkän tovin. Myöhemmin Mark esitteli joululahjaostoksensa ja he vaihtoivat tapahtumat keskenään iloisena Rickonin paluusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti