Oli kesäinen yö, aurinko oli jo laskenut. Olin vuokra-asunnossani, kylässä lähellä Blacklakea. Normaalisti asuisin kaupungissa, mutta Sissin laskettu aika oli mennyt jo kolme päivää sitten. Kesäisin oli muutenkin ihan kiva elellä maaseudulla, joten saatan oikeastaan pitää asunnon koko kesän ajan! Olin ostanut myös pyörän, koska sillä pääsisi helpoiten tallille. Voin mahdollisesti pitää sitä Blacklaken varastossa, kun en asu alueella.
Kello oli paljon, eikä minua nukuttanut, joten lipitin sitrusteetä ja kirjoittelin päiväkirjaa. Yhtäkkiä minut valtaa tunne: Sissillä ei ole kaikki hyvin. En jää edes miettimään tunnetta, jos olen hereillä ja pyöräilymatkan päässä, voin suoraan vaikka ajaa tallille, vaikka olisikin kyseessä väärä hälytys. Niinpä vedän takkini niskaan, ulkona on kuitenkin jo vähän viileää, vedän kengät jalkaan, pakkaan tarvittavat taskuun ja juoksen ulos ovesta hypäten pyörän selkään.
Ajan vauhdilla kohti tallia, mutten mene ihan tallille asti. Jostain syystä tiedän, missä kohtaa pysähtyä ja jätän pyöräni ojaan. Juoksen suuntaan intuitiivisesti, edessäni avartuu auringonnousu ja vuorimaisema. Löydän Sissin makaamasta maasta, se puuskuttaa vaivalloisesti ja on aivan hikinen. Oli arveltu, että ensimmäinen varsa olisi haastava, ja arvelut osui naulankantaan. Istuin Sissin pään viereen ja se nosti päänsä väsyneenä, huomatessaan sen olevan vain minä, se laski päänsä syliini. Pitelin sitä sylissäni huolesta sokeana. Koitin soittaa eläinsairaalalle, mutta vastausts ei kuulunut. Koitin soittaa myös kartanolle, mutta sieltäkään ei kuulunut toistaiseksi vastausta. Jätin kumpaankin ääniviestin, jossa kerroin sijaintini ja Sissin tilanteen. Sitten vain silittelin rakkaan tammani päätä ja kaulaa, litimärkää harjaakin. Puhuin sille lempeästi, kerroin että kaikki menisi hyvin, ja selviäisimme koitoksesta yhdessä. Eikä meidän tarvinnut selvitä kaksin, sillä pian Jupekin laukkasi paikalle. Se nuuhkaisi Sissiä huolissaan ja asettui vahdille vähän etäälle, kuin tarkkaillen mahdollisia vaaroja. Jupen läsnäolo teki hyvää, mutta tuntui, että minullakin oli tärkeä osa tässä Sissin ensimmäisessä synnytyksessä.
Aloin olla jo huolissani, Sissi oli puuskuttanut jo pitkään, oliko varsa jumissa, mitä jos se ei saisi sitä ulos, tai tietääkö se ylipäätään mitä sen pitäisi tehdä, kai sen täytyy? Eikö se ole kuin kirjoitettuna tammojen geeneissä. Eikö? Minullekin alkoi tulla jo hiki, aurinkokin porotti jo suoraa selkääni. Sitten alkoikin tapahtua, en muista tarkalleen mitä, mutta muistan olleeni tammani tukena, kun se päästi maailmaan ensimmäisen varsansa, suloisen orivarsan. Nimi oli päätetty jo etukäteen isän mukaan: Caracal. Ori oli saanut parhaat puolet kummaltakin vanhemmaltaan: erikoisen värityksen isältään, hopeat jouhet ja jalkamerkit Sissiltä. Se oli suloinen. Sissi ei jaksanut ensin nousta, joten annoin sen levätä ja tarkastin itse varsan. En kuitenkaan osannut sanoa oliko se kunnossa. Onneksi ei tarvinnut, Jupe nimittäin hörähti joten katsahdin tielle, Rhiannon ja Jane, Mark ja Rickon olivat saapuneet paikalle. Rhiannon tuli tarkistamaan Caracalin voinnin ja se oli kuin olikin täysin terve. Sissinkin hän tarkisti, tammakin terve, vain väsynyt. Koska Sissiä ei meinattu saada ylös, sai Caracal ensimaitonsa pullosta. Minä taas menin lepäilemään Sissin luokse, taisin jopa torkahtaa sen päälle.
Heräsin siihen, että vironnut Sissi pökkäisi naamaani lempeästi. Sen katse oli niin kaunis, lempeä, äidillinen. Rapsutin tammaa korvan takaa ja nousin sitten istumaan ja sitä kautta seisomaan. Tammakin nousi seisomaan, jolloin heinikosta nousi suloinen mustan orivarsan pää, se höristi korvansa, hyppäsi pystyyn ja jolkotteli emänsä luokse ruokailemaan. Rapsutin Sissiä vielä kerran kaulalle, ja menin kiittämään Jupeakin vahdista. Lopulta katsoin hevosia vielä kerran tieltä, ja poljin vuokra-asunnolleni lepäämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti