Olimme päättäneet lähteä monen tunnin maastoretkelle minä (Aifric), Aaron ja Rickon. Minulla oli allani Sissi, se oli viimeisiä kertoja kun ratsastin tammallani ennen kuin se pääsisi mammalomalle. Aaron oli tullut tottakai Tessillä, minunkin pitäisi kokeilla sitä joku päivä, mutta tamma jännitti minua edelleen jonkin verran joten olin päässyt vasta lähinnä rapsuttelemaan ja harjailemaan sitä. Päistärikkö oli kyllä muuttunut niistä ajoista kun haimme sen. Rickon taas lyöttäytyi mukaan, koska tarvitsi pientä taukoa tallin pyöritys- ja lapsiarjesta. Ratsuna hänellä oli suurikokoinen Chevy. Chevy on säkäkorkeudeltaan samaa luokkaa Sissin kanssa, mutta rakenteeltaan se on paljon massiivisempi.
Olimme taivaltaneet jo usemman tunnin ja ehtineet evästääkin eräällä laavulla. Kotimatkaa olisi vielä useampi tunti jäljellä. Tiesimme, että oli pieni riski lähteä, koska sadetta oli luvattu. Taivaltaessamme metsätietä pitkin muutama pisko alkoi ropista kasvoillemme ja käsivarsillemme. Se ei vielä haitannut. Pian tummat pilvet päästivät jo enemmän vettä niskaamme. Meidän pysähtyessä pohtimaan sadevaatteiden vaihtoa sade kuitenkin lakkasi ja päätimme vielä jatkaa matkaa.
Melko pian pienen taukomme jälkeen käännyimme tiheällä polulle, jos sitä poluksi halusi kutsua. Se oli nimittäin aika umpeen kasvanut, heinä ylsi melkein Aaronin polviin ja ainut mikä teki siitä polun oli se, ettei siinä kasvanut puita kun muualla kasvoi. Tottumattomattomalla Sissillä oli vähän vaikeuksia ja suurikokoinen Chevy kompuroi aika-ajoin. Vain ketterä Tess viipelsi meitä useamman metrin edellä kunnes sade alkoi jälleen kastelemaan vaatteitamme. Päätimme yhteistuumin alkaa kaivella sadetakkeja ja -viittoja repuistamme kun rankkasade iski kovaa niskoihimme ja kypäriimme ropisten äänekkäästi. Minä vedin epätoivoisesti sadetakkiani niskaan ja yritin jalkauduttuani vetää sadehousujakin jalkaan kengistä huolimatta. Koitin suojata jalkojani peittämällä ne yläkropallani johon suuret ja kovat sadepisarat iskivät toinen toisensa perään. Sissi näytti ankealta, sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa olla keskellä metsää kesken kaatosateen.
Kun olimme kaikki pukeutuneet sään mukaisesti ja kiivenneet takaisin hevosten selkään, jatkoimme matkaa hissukseen. Vilkuillessani maahan näin pitkän katkenneen luun, joka vei minut ajatuksiini: nyt oltiin kunnon metsässä, olikohan luu hirven, mikä oli syönyt sen, onkohan täällä petoja? Paljon kysymyksiä.
Sitten hevoset pysähtyivät jälleen, mutta omatoimisesti. Ne vaikuttivat hermostuineilta. Yhtäkkiä taivas repesi pamauksen saattelemana. Hevoset liikehtivät levottomasti, mutta saimme ne nopeasti rauhoittumaan, ainakin vähän. Maailmamme oli ollut hetken vitivalkoinen ja korvissa soi pamauksen jäljiltä. Ukkonen siirtyi kuitenkin nopeasti pois päältämme ja jatkoi jyrähtelyä jossain kauempana. Me taas jatkoimme ripeästi matkaa, Tess ensimmäisenä vähän turhankin ripeästi. Meinasimme Rickonin kanssa jäädä ketterästä tammasta jälkeen. Kun metsä loppui hetkeksi, jouduimme kulkemaan jonkun peltojen läpi pariin otteeseen. Pelloissa oli valmiit polut, mutta suurilla hevosillamme talloimme polkuun pientä levennystä. Anteeksi!
Pian pääsimme taas kunnolliselle hiekkatielle. Sade oli alkanut jo hellittää, mutta jätimme sadevaatteet yllemme varmuuden vuoksi. Tarkistimme hevosten jalat varmuuden vuoksi, mutta mitään ihmeellistä ei ollut, Sissillä oli pieni kivi kaviossa jumissa, mutta sain sen sormella kaivettua irti. Jatkoimme matkaa märkinä sekä sadevaatteiden ulkopuolelta, että sisäpuolelta. Olo oli aika hävinnyt: Luonto 1, me 0.
Ps. Pääsimme kotiin ehjinnahoin. -Aifric
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti